The Afghan Whigs + Damn Seagulls
The Circus, Helsinki 7.8.2012
Kuvat Juha-Pekka Vanhatalo
Vaikka tiistainen The Circus oli yllättävän tyhjänä, yleisöä oli silti riittävästi todistamassa kesän parasta klubikeikkaa. Illan aloittanut Damn Seagulls lämmitti pääasiassa itsensä illan päätähden keikkaa silmällä pitäen. Varsinkin laulaja-kitaristi Lauri Eloranta oli suorastaan hurmiollisessa tilassa hehkuttaen illlan pääesiintyjää enemmän kuin omaa bändiään. Keikan viimeisenä omin sanoin junttirockiksi nimetty Stony Ground herätteli viimein Whigs-fanit myös nauttimaan Seagullsin keikasta. Suorastaan hekumallinen loppukliimaksi jätti Damn Seagullsista hyvän maun suuhun.
The Afghan Whigsin ensimmäistä Suomen keikkaa ennen tunnelma oli äärimmäisen odottava. Varhaiskeski-ikäinen yleisö imuroi hermostuneesti laimeaa kaljaa muovisista tuopeista kunnes salin valot pimenivät ja lavan punaiset valot polttivat hehkuvasti raskaita verhoja lavan taustalla. Aivan kuten 90-luvun ikonisessa Twin Peaks TV-sarjan unikohtauksissa. Painostava tunnelma raukesi yleisön hurmiolliseen suosionosoitukseen Crime Scene, Part One -kappaleen intron kajahtaessa. Yhtye oli saapunut lähes huomaamatta lavalle ja aloitti keikkansa ilman turhaa alleviivaamista.
Seuraavaksi ilmoille kajautettu I´m Her Slave nosti tunnelmaa entisestään, vaikkakin keikan alkupuolella The Circusin hankala akustiikka puurotti bändin äänimaailmaa ja varsinkin Greg Dullin laulu ja soolokitara jäivät jyrän alle. Lisäksi mm. seuraavalla Uptown Again kappaleella kuultua selloa oli vaikea havaita äänikuvasta. Onneksi keikan kuluessa soundit saatiin kohdalle ja varsinkin hivenen rauhallisimmissa kappaleissa Dullin poikamaisen rouheasta äänestä sai nauttia huomattavasti paremmin.
Räväkkä biisikolmikko What Jail Is Like, Fountain and Fairfax ja yhtyeen yleisesti tunnetuin viisu Gentlemen nostivan keikan vauhtia ja fiilistä ja paikoittellen suorastaan riehakkaaksi (lue: niin riehakkaaksi kuin aikuismainen älykäs grunge-rock voi näinä päivinä 70-luvulla syntyneen yleisöön lietsoa!).
The Afghan Whigs ja muut Dullin bändit ovat tunnetuja siitä, että keikoilla bändi soittaa aina mielenkiintoisia covereita, sekä vanhoja vähemmän tunnettuja biisejä että päivän kuumimpia hittejä, veretseisauttavina tulkintoina. Tänään vuorossa olivat seuraavat kolme perättäin: Radioheadin vähemmän tunnettu Sail to the Moon jatkui täysin luontevasti You, My Flower-kappaleesta nostaen tunnelman suorastaan hartaaksi, ennen Marie “Queenie” Lyonsin vanhaa soul-viisua See And Don’t See. Mutta parhain laina oli vielä edessä: Huimalla nopeudella päivän kuumimmaksi R&B-artistiksi nousseen Frank Oceanin Lovecrimes. Sen pahanenteisen raadollinen tulkinta Dullin itsensä koskettimilla säestämänä oli suorastaan hyytävää kuultavaa. Sanoituksiaan myöten kappale on kuin Dullin omasta kynästä. On mielenkiintoista nähdä miten Frank Ocean vastaa huutoon perjantaina Flow-festivaaleilla.
Coveriputken jälkeen The Afghan Whigs palasi omaan materiaaliinsa soittamalla Going to Townin, Debonairin ja yllättäväksi yleisösuosikiksi nousseen Citi Soleil -kappaleen. Pikkuhiljaa hurmiolliseksi nousseen illan kruunasi tummilla sävyillään hekumoiva klassikko Faded. Yleisö vaati vimmaisesti lisää ja se palkittiin vielä kolmella encorekappaleella. Näistä parhaiten mieleen jäi yllättävä Thin Lizzy -laina Little Darling.
Muutama viikko sitten minulla olisi ollut mahdollisuus nähdä “oikea” Thin Lizzy keikalla. Onneksi jätin väliin, sillä tusinamuusikoista koottu nyky-Lizzy tuskin olisi päässyt näin hienoon lentoon. Viimeistään tämän myötä oli selvää, että tänään olimme rock-keikalla, kaikilla mahdollisilla mittareilla. Jos Dullin aiemmat vieraillut The Twilight Singers ja The Gutter Twins -kokoonpanojen myötä olivat hivenen AOR-henkeen taipuvia esityksiä, tänään päästeltiin räimeellä, jota tukivat kappalevalinnat, parhaillaan kolmen kitaran äänivalli ja reilu äänenpaine. Yleisön puolesta heiluttiin myös huomattavasti aktiivisemmin.
The Afghan Whigsin veto oli kesän parhaita keikkoja ja samalla varma osoitus, että 70-luvulla syntyneille riittää vielä lukuisia ysäribändejä, joista ammentaa välipalaa nostalgianälkään. Sattumalta edellisenä iltana Bob Mould esitti kokonaisuudessaan yhden 90-luvun indierock-klassikoista, Sugarin Copper Bluen kokonaisuudessaan.
Palataksesi tiistain tunnelmiin katso tämän vuoden Primavera-keikka kokonaisuudessaan:
[youtube YGVp-N6PbEQ]