“Saako tälle taputtaa?” – Tällainen on Ismo Alangon ja Kimmo Pohjosen hämmentävä äänispektaakkeli

Pohjonen Alanko
Pakkahuone, Tampere
27.11.2018

Raportin Ismo Alangon keikasta voisi kirjoittaa vaikka unissaan. Se ei ole moite, vaan tunnustus taiteilijan alati tiukasta livekunnosta ja klassikoiden purevuudesta. Pohjonen Alanko -projekti on sen sijaan jotain aivan muuta.

Ääni-improvisaatiosta liikkeelle lähtenyt konsepti tutkii äänen eri muotoja ja ulottuvuuksia. Poissa ovat hitit ja perinteinen käsitys keikkakonseptista, tilalla kurkkulaulua, nonsensea, hassuja hattuja, haitaria ja konerytmejä – siis silkkaa dadaa?

Mikäli esityksestä näkisi vain muutaman minuutin pätkän, saattaisi helposti epäillä touhun järkevyyttä tai tekijöiden mielenterveyttä. Puolentoista tunnin jälkeen olo on vakuuttuneempi. Esitys kantaa, viihdyttää ja vangitsee huomion. Ajankulua ei juuri huomaa, ja se jos mikä on hyvä merkki.

Huom! Kuvat saa klikattua isommiksi.

Mutta aloitetaan alusta. Pakkahuone on jaettu kahteen osaan, ja paikalla on selvästi perinteistä Alanko-keikkaa pienempi määrä katsojia. Esitys alkaa. Lavalle nousevat Alanko, Kimmo Pohjonen ja Tuomas Norvio. Keltasävyisissä valoissa ja päähineissään kolmikko näyttää hieman kuin roolihahmoilta Playstationin dystopiafantasiassa. Visuaalisuus taustaprojisointeineen on muutenkin isossa roolissa esityksessä.

Alussa on vain ihmisääni. Alangon kurkusta kantautuva korina kohtaa Pohjosen kuulaamman lauluäänen. Järkeviä sanoja ei juuri ole, jos sanoja on laisinkaan. Konerytmit alkavat vaivuttaa transsiin. Myöhemmin mukaan tulevat soittimet, mutta niitäkään ei käytetä aina aivan perinteisimmällä tavalla.

Sielun veljet saattoi esittää musiikin sijaan näytelmän. Pohjonen Alangossa on samaa mentaliteettia, ja paikoin käydään piinaavan lähellä tahatonta komiikkaa. Se on aina vaarana, kun uskaltaa heittäytyä tuntemattomaan. Vaan tekijät tietävät, mitä tekevät, ja pitävät kokonaisuuden tiukasti näpeissään. Sitä kutsutaan myös ammattitaidoksi ja karismaksi.

Musiikki, vai pitäisikö tässä yhteydessä puhua äänikollaasista, kiertää kaukaa perinteiset biisirakenteet ja -kaavat. Silti sieltä täältä on poimittavissa tuttuja elementtejä. Kun tehosekoittimeen nakkaa albumit Jäätyneitä lauluja, Sisäinen solarium ja Hallanvaara ja pyöräyttää blenderin, kaataa sisällön pöydälle ja alkaa maalailla Jackson Pollockin tapaan uutta äänimaisemaa, saattaa päätyä hieman Pakkahuoneella kuullun kaltaiseen lopputulokseen.

”Saako taputtaa?”, kysyy miesääni noin neljännen kappaleen kohdalla. Se kuvaa hyvin hämmennystä, minkä esitys saa yleisössä aikaan. Se ei silti tarkoita pettymystä, vaan illan päätteeksi narikkajonoon kävelee tyytyväisiä ihmisiä. Matkalla bussipysäkille edellä kulkeva seurua muistelee Siekkareiden aikoja ja pohtii samalla näkemäänsä. Jos jotain, esitys jätti jälkeensä rutkalti pureksittavaa; se haastoi kuulijansa ja jätti tilaa tulkinnoille.

Teksti, Jukka Kastinen
Kuvat, Olli Koikkalainen