Sur-Rur : Entisyydestämmekinköhän – “Uljas, ylipitkä liito”

Lapualaislähtöinen autotalliräminä-kitarapop-indie-punk -yhtye Sur-Rur on vaikuttava tapaus. Korona-aikaan kahdeksanteen pitkäsoittoonsa “Entisyydestämmekinköhän” päässyt, vuonna 1996 perustettu trio ei edelleenkään päästä itseään eikä kuulijoitansa helpolla.

Vaikka yhtyeen kappaleet soljuvat jäsentyneesti myöhemmän ajan Hüsker Dü:n melodisuuden tehokkuudella, on kappaleiden äärellä oltava alati valppaana pysyäkseen mukana oivaltavassa mutta vinhasti rönsyilevässä tarinankerronnassa. Periaatteessa vokalisti-kitaristi Ville Vuorenmaan ajatuksen vuolasta virtaa tarjoilevat lyriikat eivät jäsennä kappaleita mitenkään perinteiseen säkeistö-kertosäe-säkeistö -tyyliin. Konsepti on kuitenkin viehättävän tehokas valloittava ja ennen kaikkea aikaa kestävä. Sur-Rurin rytmiryhmän: basisti Ville Laurilan ja rumpali Kimmo Pohjanpellon korkealaatuisen osaamisen myötä yhtyeen yhteissoitto on hyvin saumattomasti rullaavaa.

Albumin tehokkaimpiin raitoihin kuuluvat valtaosa sen alkupuoliskon biiseistä: “Hipsu”, Hüsker Dü -vaihteen kunnolla silmään painava “Negatiiviset uut” ja “Laava on menneen talven lumia” ovat eräs kuluneen vuoden tehokkain avausbiisikolmikko. “Tuulessa heiluva lanka” on hykerryttävän traaginen ikäkriisikuvaus sosiaalisten haasteiden varjostamassa, keski-ikää lähestyvän introvertin mielenmaisemasta ksin tarkasteltuna.

Tunnin ja vartin mittainen kokonaisuus pitää kuitenkin sisällään myös tarpeetonta tai karsimisen varaa sisältävää joutokäyntiä, minkä myötä albumi ei ole niin tykki kuin mitä siitä optimaalisimmillaan olisi voinut kiteyttää. Homma alkaa tökiä aihepiiriltään banaalin väsyttävien modernin aikuisuuden kuvauksissa “Iltapuuron kutsu” ja “Ruuhkavuodet”. Myös tarpeettoman jumittavaksi välisoitoksi jäävä instrumentaali “Lanka reprise” ja naivistisiin lyriikoihinsa kompastuvien “En jaksa soitella” sekä päättömän ja hännöttömän puheensorinan ja pikkunäppärän jamittelun sekoittava “Entinen hidas on taas hidas” ovat kokonaisuuden tasoa heikentäviä numeroita.

Onneksi albumin loppupäästä löytyy kokonaisuuden eheyden kannalta laatubiisejä. Näitä ovat Neil Young & Crazy Horsen tavoin tamppaava “Tuhnu”, vinhaan punk-kiitoon äityvä “Tarpeetonta roinaa”, albumin hypnoottismaaginen nimibiisi, joka kasaripojan mieltä lämmittävä Commodore 64:ää “Suunnitelma tietokonepeliksi” ja vahvoja Kauko Röyhkä -viboja aikaansaava, akustinen nostalgiatrippi “Rappioliito”.

Biisimateriaalin keskimääräisen hyvyyden myötä “Entisyydestämmekinköhän” kampeaa lopunviimein itsensä keskinkertaisuuden paremmalle puolelle. Ollakseen kuitenkin aivan priimatavaraa, yhtyeen kannattaa raakata vastaisuuden julkaisuilta tyhjänpäiväisemmät jamiosiot ja biisit kierrätyskoppaan. Tällä kokonaisuudella olisi kuitenkin ollut jo tuollaiseen viiden pojon kokonaisuuteen kaikki tarvittavat ainekset kasassa. Ainoastaan viimeistelykarsinta jäi tekemättä. Kolme ja puoli pyöristyy meillä Noisessa ylös neljään.

4/5