Steel Panther : Balls Out (2011) – Kuinka poskeen kielen saa tungettua väkipakolla?
Olipa kerran aika, jolloin huoneeni seinät olivat perimmäistä nurkkaa myöten vuorattu Suosikin, Staran ja Okejn nidoksista irti revityillä jättijulisteilla, joissa ylväästi poseerasivat W.A.S.P., Dio, Ozzy, AC/DC, Kiss, Bon Jovi, Twisted Sister, Iron Maiden ja Mötley Crüe sifonkihuiveissaan, trikoissaan, farkkuliiveissään tai nahkahousuissaan. Moni kaltaiseni naapurinpoika eli tuolloin hevimusiikkia ja kaikkea siihen liittyvää suurella sydämellä. Hevi tuntui silloin sisältävän paljon enemmän merkityksiä, kuin mitä sittemmin huomasin sen todellisuudessa sisältävänkään. Niinä päivinä tuoreet bändit olivat todella kovia. Nykyään nämä samat bändit ovat ikäisteni, aikuistuneiden fanien suhtautumisesta riippuen joko kuolemattomia klassikoita tai naurunalaisia fossiileita. Noista mahtavuuden päivistä on aikaa jo kohta 30 vuotta. Sitten se kaikki unohtui…
…Kunnes sama hevin mammuttilauma rynni uuden vuosituhannen vaihduttua takaisin raskaan rockin valokeilaan. Pääosin tämä ryntäys tapahtui uusien megahevibändien puutteen takia, mutta myös isojen rahojen huvettua setäikään ehtineiden ex-rokkistarojen pankkitileiltä. Muutama vuosi takaperin usea kasariheviyhtye revittiinkin puoliväkisin haudastaan tekemään reunion-levy ja maailmankiertue, jolla yhtyeen tuli soittaa ne ikimuistoiset ja jo unohdetut, silloin joskus suurtakin pahennusta herättäneet mutta fanipiireissä klassikon arvon saaneet biisit niissä samoissa naurettavissa kuteissa, röyhelöissä ja meikeissä kuin silloin muinoin.
Pahimmillaan nämä sedät innostuivat myös vetämään sinällään kunniakasta elämäntyötään kölin ali kirjoittamalla leveileviä paljastuskirjoja pahimmista ökynarkkausvuosistaan tai suostumalla aina vaan nolompiin tosi-TV-ohjelmiin pöhöttyneestä luksuselämästään tai naisen etsintäseikkailuistaan Hollywoodin laaksoissa ja kukkuloilla.
Steel Panther on juuri niitä kasarihevin räävittömimpiä ja juustoisimpia suuruuksia ja hahmoja parodioiva bändi, joilla mopedi ei pysynyt lapasessa edes niinä selvimpinä tai tervejärkisimpinä päivinä. Kyseisten bändien miehistöllä neste kylläkin nousi päähän sitäkin paremmin ja siellä se tuntuu lilluvan visusti edelleenkin. Elävän elämän todisteena tästä, rumpalilegenda Tommy Lee haukkui Steel Pantherin julkisesti maan rakoon vedettyään herneen nenään syystä että Steel Panther, mikä hänen omien sanojensa mukaan mollaa luokattomalla musiikillaan heidän (Mötley Crüen) älykkyyttään ja mentaliteettiaan, tuli lämppäämään Mötleytä joulukuiselle Englannin kiertueelle. Eipä silti, kyseisellä kiertueella mukana myöskin ollut Englannin sukkahousuheviylpeys Def Leppard, mitä Steel Panther myöskin sohii satiirisesti joka aukkoon, ymmärtää pitää turpansa visusti kiinni koko asiasta. – Niin, se koirahan se älähtää mihin karttu kalahtaa.
Aivan tyhjästä Steel Panther ei siis maineeseensa ole noussut. Aiemmin Metal Shop-nimeä totellut yhtye pitää edelleen hallussaan pisimpään kestäneen heavy metal-shown ennätystä Los Angelesin Sunset Stripillä ja onkin epäilemättä lavalla ammattimaisen teatraalinen liveakti. Löytyyhän yhtyeen jäsenistöstä kokemusta mm. Rob Halfordin Fight-yhtyeen (kitaristi Russ Parrish alias Satchell) kuin myös L.A.Gunsin riveistä (laulaja Ralph Saenz alias Michael Starr).
Steel Pantherin ratkiriemukkaaksi albumiksi kaavailtu toinen pitkäsoitto Balls Out ei kuitenkaan aivan onnistu tarkoituksessaan. Paperilla aiheesta saa päällisin puolin hupaisan mutta silti jotenkin köyhällä mielikuvituksella kyhätyn ja päivitetyn jenkkiversion kaikkien hevibändiparodioiden äidistä, Spinal Tapista.
Albumi alkaa möreä-äänisen robottimiehen tulevaisuudenkuvauksella mega-avaruudessa hoidettavista alapäähommista introbiisissä In The Future. Kliseoppikirjan mukaan kunnon tukkahevilevy ei ilmeisesti voi lähteä käyntiin muutenkaan. Balls Outin biisit vuoroin rokkaavat, groovaavat, svengaavat tai hempeilevät, kuten tukkahevibändien biiseille ominaista on. Steel Panther lainailee riffejä ja melodioita millon Mötleyltä, milloin Leppardilta, milloin 80-luvun Bon Jovilta, Aerosmithilta ja Europelta.
Super Sonic Sex Machine, Just Like Tiger Woods, 17 Girls In a Row, It Won`t Suck Itself, I Like Drugs ja Beavis & Butt-Head–röhönaurua aiheuttamaan tarkoitettu balladi Weenie Ride eivät liiemmin sen syvällisempää ruodintaa kaipaa. If You Really Love Me ja Why Can`t You Trust Me –överiksi vedetyt voimaslovarit ovat mieleenpainuvimpia sävellyksiä Balls Outilla, kuin myös Let Me Cum, mikä flirttailee tarttuvasti groovekertosäkeellään.
Kaikki ilmeiset glamhevin kliseet soittoa, sävellyksiä ja lauluja myöten on Steel Pantherilla teknisesti ottaen erittäin hyvin hallussa. Michael Starr näyttää Bon Jovin David Bryanilta nuorena ja hukkaa hyvän lauluäänensä vaikuttavuuden ja tehon ääliömäisellä sisällöllä ylipumpattuun tekstitulvaan. Satchel puolestaan on vikkeläsorminen ja tyylitajuinen hevikitaristi, mutta riffinikkarina melko mitäänsanomaton. Lexxi Foxx osaa soittaa bassoa, peilata, meikata, mutristaa huuliaan, hässiä ja vetää tolkuttomasti kamaa. Stix Zadinia taas osaa pitää kompit kasassa ja poseerata tatskat esillä asian vaatimalla tavalla.
Kuitenkin yksioikoisen jenkkimäisesti läskiksi vedetyt, vakavan narsistisen persoonallisyyshäiriön ja nymfomanian oireyhtymästä kärsivän glamrock-kukon anaalivaiheeseen jumittumista alituiseen alleviivaavat tekstit alkavat hyvinkin nopeasti kääntyä tehokeinoina tarkoitustaan vastaan. Pahinta on, että levy alkaa lopulta suoranaisesti jopa suututtaa – eikä todellakaan syystä, että kappaleet loukkaisivat erityisemmin mitään olemassa olevaa bändiä, vaan syystä että tämän kaltaisesta, vaarattomasta pennin parodiasta ei 80-luvun hevissä koskaan ole pohjimmiltaan ollut kyse. Alankin tässä kohtaa ymmärtää Tommy Leen kommenttia paremmin.
Kasarihevibändistä pilkan teko on nykypäivän mittapuilla yhtä haasteellista hommaa kuin lampaan ampuminen kiikarikiväärillä karsinaan metrin etäisyydeltä. Yritys tehdä maukasta satiiria lässähtää hyvin helposti halvaksi camp-huumoriksi, kun teoksen takana ei ole tarpeeksi henkistä moniulotteisuutta, uskallusta, rytmitystä ja tarkkaan rivien välejä lukevaa älykkyyttä.
Steel Pantherin biisit ovat myös liian usein liian keskinkertaisia, minkä tasoisten tekeleiden luomiseen B-luokan tukkabändit kuten Warrant, Poison, Cinderella ja Ratt ylsivät parhaimmillaan. Jäätyään 80-luvulla biisimateriaalinsa, kiinnostavuutensa ja liveshownsa tason puolesta niiden parempien, isoiksi kasvaneiden kasarihevibändien jalkoihin, nämä jäivätkin unholaan nopeasti. Toivottavasti sama kohtalo ei käy Steel Pantherille uuden vuosituhannen toisella vuosikymmenellä. Steel Pantherin stand up-komiikkahevi naurattaa hevidiggareita, koska se iskee heidän ihailemiaan ja kadehtimiaan rokkistaroja vyön alle. Asian huono puoli on vaan, että siitä iskusta puuttuu monipuolisen ironian voima ja selkeä fokus.
Vaikka Steel Panther nauraa ja naurattaa estottomasti yhtyeiden pinnallisuuden kustannuksella, osaako se itse nauraa sille faktalle, että se itse ei ole musiikillisesti järin tehokas, monipuolinen, hauska eikä tarpeeksi rankka bändi viihdyttääkseen kasariheviä vilpittömästi arvostavia faneja? Juuri tämä seikka onkin Steel Pantherin akilleen kantapää. Tosin suomalaista huumorihevikansaa ja yhtyeen Suomen faniarmeijaa nämä puutteet tuskin haittaavat, sillä Nosturin maaliskuinen Steel Panther-keikka myytiin pikaisesti loppuun heti lippujen tultua myyntiin.
2/5
Steel Panther -live @ Nosturi, Helsinki 11.3. – loppuunmyyty.
