South Park 2016: Triptykon, Slayer, Soilwork ja Powerwolf tarjosivat tiukkoja osumia ohimoon

 Olli Koikkalainen //// Siankorvaa ja raanavettä
Amorphis, avant-garde metal, black metal, Bullet for My Valentine, Diablo, festarit, hard rock, heavy, Lost Society, metal, Powerwolf, Reckless Love, Slayer, Soilwork, South Park Tampere, Stam1na, Tampere, thrash metal, Triptykon 0 Comment  12.6.2016

South Park Tampere
10.–11.6.2016

Kolmatta kertaa Sauna Open Airin raunioilla järjestetty South Park keräsi tänä vuonna noin 9 000 metallin ystävää Tampereen Eteläpuistoon. Kävijämäärä jäi siis noin parituhatta pienemmäksi kuin vuosi sitten. Epävakaisen sään lisäksi tähän vaikutti epäilemättä se, ettei lauantain pääesiintyjä Bullet For My Valentine ollut sittenkään niin vetovoimainen nimi kuin järjestäjät ilmeisesti olettivat. Toki viikonvaihteeseen mahtui monta kiinnostavaakin nimeä, kuten Slayer, Triptykon, Powerwolf ja Soilwork, kotimaan eturivin nimiä unohtamatta.

(Huom! Kuvat saa suuremmiksi klikkaamalla niitä.)

Triptykon

Perjantaina ennen Slayeria päälavan lauteille nousi toinen South Parkin mielenkiintoisimmista ulkomaalaisvieraista, Triptykon. Yhtyeen pääjehu Tom G Warrior tunnetaan myös yhtyeistä Hellhammer ja Celtic Frost, joista etenkin jälkimmäinen lukeutuu black- ja avantgarde metalin kaanoniin.

Triptykon jatkaa pitkälti samoilla linjoilla, joilla Celtic Frost päätti uransa. Celtic Frostin joutsenlauluksi jäänyt Monotheist oli järkäle, jonka kuuntelu pisti mielenterveyden lujille. Sama tinkimätön linja on jatkunut myös Triptykon-julkaisuissa.

Keikka alkoikin lupaavasti, mutta pian kävi selväksi, että odotettu moukarinisku jäi vasaran kopautukseksi. Ohimossa kyllä tuntui, mutta enempäänkin olisi ollut aineksia.

Vika ei ollut soittajissa eikä biisivalinnoissa. Kun alkutahdit otetaan Celtic Frostin Circle of Tyrantsilla, keikka päätetään parikymmenminuuttiseen The Prolonging -vetoon ja miehistö on mainiossa vireessä, jää loppu olosuhteiden armoille. Ne eivät olleet tällä kertaa otolliset.

Triptykon vaatii musiikkinsa tueksi riittävän lujan volumetason. Sen musiikki koostuu päällekäyvistä äänivalleista, jotka porautuvat tajuntaan ja saavat aikaan klaustrofibisen olon. Kun soundit eivät ole timanttia eivätkä kitarat ja rummut ruhjo rintalastaa, jää elämys väkisin vajaaksi. Nuppeja olisi ollut syytä kääntää vaaksan verran lujemmalle.

On kuitenkin etuoikeus nähdä Triptykon livenä, vaikka valitettavan moni ei tätä asiaa tajunnut. Yleisöä olisi voinut olla roppakaupalla enemmän. Suuret odotukset eivät täyttyneet, mutta loppua kohden mentäessä meno alkoi maistua aina vain paremmalta. Lopun hitaasti kasvava ja toistoon pohjautuva Aurorae ja jo mainittu Prolonging antoivat osviittaa siitä, miltä Triptykon voi parhaimmillaan kuulostaa. (Jukka Kastinen)

 

Slayer

Illan pääesiintyjä Slayer ei kärsinyt samoista ongelmista kuin Triptykon. Ilta alkoi jo hieman hämärtää, ja ensitahtien myötä kävi selväksi, että äänenpaineessa ei tällä kertaa kitsasteltu. Sankkalukuinen ja jo aavistuksen päihtynyt juhlakansa söi alkutahdeista lähtien thrash metalin legendojen käsistä.

Tampereen illassa kuultiin tuoreen Repentless-levyn biiseillä ryyditetty hittikavalkadi: Mandatory Suicide, Seasons in the Abyss, Raining Blood, South of Heaven ja Angel of Death. Riffit ja soolot putoilivat rutiinilla – mutta yhtä kaikki ankarasti. Tom G Warrioria astetta suulaampi Tom Araya tuntui jopa liikuttuneelta kiitellessään uskollista fanilaumaa tai saarnatessaan lapsisotilaiden kohtalosta ja valinnanvapaudesta puolustaa omaa maataan.

Slayer on kokenut matkansa varrella miehistönvaihdoksia. Dave Lombardo on potkittu pois rumpupallilta ja Jeff Hanneman liittynyt yläkerran orkesteriin. Vaihdoksista huolimatta kone on vielä hyvin rasvattu ja jälki sen mukaista.

Lauantain aikana South Parkissa vieraili noin viisituhatta kävijää. Kun samaan nippuun heitetään useampi päihtynyt metallipää, saadaan aikaan mainio tunnelma. On aina yhtä kaunista nähdä, kun ympäripäissään oleva äärimetallifani soittaa ilmakitaraa housut puolitangossa ja näyttää naureskelevalle järkkärille persettä. (Jukka Kastinen)

 

Powerwolf

Törmäsin Powerwolfiin sattumalta nelisen vuotta sitten belgialaisilla festareilla. Saapuessamme silloin paikalle keikka oli varmaankin jo puolivälissä ja jengi niin sanotusti pähkinöinä. Laulaja Attila Dorn heilui lavalla jonkinnäköisessä papinkaavussa hokien monotonista jumalanpalvelusliturgiaa, heilutellen suitsutusastiaa ja huudattaen jengiä. Monttu loksahti auki, ja hetken kävi mielessä, että lavalla olisi ihan ehta hihhulibändi. Aika pian kävi kuitenkin selväksi, että kyse on hauskanpidosta ja rienauksesta; olihan bändin jätkillä jonkinnäköiset corpse paintit ja lavaa oli somistettu myös satanistisilla symboleilla. Ja kun seuraava biisi lähti käyntiin, olin jo myyty yhtyeen tarttuvasta power metalista ja sopivasti överiksi vedetyn laulusta ja show’sta.

Powerwolf nauttii suurta suosiota etenkin Keski-Euroopassa, mutta Suomessa fanikunta ei vaikuta vielä erityisen laajalta. South Parkissa susijengin ystäviä oli kuitenkin ihan kohtalainen määrä, ja sanoituspuolikin oli hallussa yllättävän monella. Ja mikäli bändi ei ollut etukäteen tuttu, aika monen reaktiot Eteläpuistossa näyttivät melko lailla samoilta kuin allekirjoittaneella Powerwolf-neitsyyden mennessä: naamalle levisi kunnon virne, ja nyrkit alkoivat puida hyväksyvästi kohti korkeuksia.

“Ylipappi” Attila Dorn keuhkosi metallimessunsa tyylikkäästi alusta loppuun unohtamatta tasaisin väliajoin yllyttää porukkaa kuorohoilotuksiinsa. Toisena kapellimestarina heilui hyperaktiivinen kosketinsoittaja Falk Maria Schlegel, joka olisi voinut itse asiassa keskittyä enemmänkin soittamiseen kuin esiintymiseen. Myös kitaristikaksikko Matthew ja Charles Greywolf poseerasi ja leikitteli tuttuun tapaansa läpi show’n jopa siinä määrin, että mieleen hiipi, olisiko osa soitosta tullut taustanauhoilta. Bändillähän ei ole basistiakaan.

Oli miten oli, keikka oli joka tapauksessa erittäin viihdyttävä ja bändi kovassa vedossa. Pääpaino oli uusimpien pitkäsoittojen (Blessed & Possessed ja Preachers of the Night) materiaalissa, josta pysyvimpiä muistijälkiä jättivät Blessed & Possessed ja Amen & Attack. Leveimmät hymyt puolestaan saivat aikaan miesten sukukalleuksia ylistävät Coleus Sanctus ja Resurrection by Erection. Näistä jälkimmäisessähän todetaan esimerkiksi näin: “Raise you phallus to the sky and you never die.” Myös Werewolves of Armenia toimii livenä mainiosti, niin tälläkin kertaa.

Tunnin setti hurahti vähän turhankin nopeasti, mutta eiköhän siihen kaikki tärkein mahtunut. Pidempää keikkaa on lupa odottaa sitten lokakuussa, jolloin bändi Attila Dormin välispiikin mukaan palaa Suomeen. Virallista tietoa keikasta ei ole osunut vielä ainakaan meikäläisen silmiin, mutta 15.–21. lokakuuta Powerwolfilla ainakin näkyy olevan kolme vetoa Ruotsin puolella. (Edit: Virallinen tieto tulikin pian: Powerwolf esiintyy tiistaina 18.10. Tampereen Klubilla ja keskiviikkona 19.10. Helsingin Nosturissa).

Powerwolf Tampereella 11.6.2016:

1. Blessed & Possessed
2. Coleus Sanctus
3. Amen & Attack
4. Army of the Night
5. Resurrection by Erection
6. Armata Strigoi
7. Sanctified With Dynamite
8. Werewolves of Armenia
9. We Drink Your Blood
10. Lupus Dei

(Olli Koikkalainen)

Soilwork

Lauantaipäivä oli profiililtaan selvästi perjantaita matalampi. Pääesiintyjäksi bookattu Bullet For My Valentine ei vastannut millään muotoa Slayerin tasoa. Onneksi perjantain tapaan hieman kolean päivän aikana koettiin myös positiivisia yllätyksiä. Yhdestä niistä vastasi länsinaapurimme Soilwork.

”I’m Your favorite Svedupelle”, tokaisi laulaja Björn ”Speed” Strid esitellessään itsensä ja antoi sanoilleen vastinetta vetämällä tiukan rupeaman yhtyeensä keulilla. Melodista death metalia veivaava yhtye sai puhallettua lauluihinsa sen verran ytyä, että niiden voimalla saatiin myös pitti pyörimään. Rankemman tuuttauksen tasapainoksi yhtyeen kappaleissa riittää melodiaa ja suvantokohtia, jotka pitävät mielenkiinnon yllä ja pulssin riittävän tasaisena.

South Parkin tantereilla kuultiin muun muassa Death in General ja Overload, joka sai laulajan käskystä yleisömeren hyppimään. Slayerin tavoin soundit olivat tällä kertaa taas kohdallaan ja riittävän lujat, mitkä osaltaan takasivat yhden festivaalin onnistuneimmista vedoista.

Hurmioksi asti meno ei tosin yltynyt; pitin ja pomppimisen lisäksi yleisöstä lähti perin vähän ääntä, minkä Strid myös toi sarkastisissa kommenteissaan hyvin ilmi. (Jukka Kastinen)

Diablo

Soilworkin kanssa osin samoilla tyylisuunnilla liikkuva Diablo villitsi väkeä teltan hämärässä. Suomen listaykköseksi itsensä kammenneella yhtyeellä riittää fanikuntaa, joten yleisestä meiningistä ei tarvinnut olla tällä kertaa huolissaan.

Tiukkaa tykitystä biisistä toiseen tarjonnut rykmentti piti huolen siitä, että testosteronipitoisuudet pysyivät korkealla ja ainakin miespuolisille kuulijoille kasvoi setin aikana muutama rintakarva lisää.

Alkuspiikissään laulaja-kitaristi Rainer Nygård lupasi pedon olevan irti. Lupaus tuli lunastettua, ainakin näin fanilauman reaktioista ja nyrkin heilutuksesta saattoi päätellä. Ennen Read My Scarsia Nygård totesi kollegoidensa valitelleen, että Tampere on vaikea saada syttymään. Se oli kuulemma paskapuhetta – tarvitaan vain enemmän komentoa.

Komento pysyi läpi koko keikan. Isolation, Trail of Kings, Mimic47 ja monet muut Diablo-standardit tyydyttivät metalliväen nälän. Suurimman suosion sai kuitenkin Pohjanmaan lakeuksilta inspiraationsa hakeva The Preacher.

Välispiikkien mukaan keikkaa kuvattiin, joten voi hyvin olla, että näemme audiovisuaalista todistusaineistoa vielä myöhemmin. (Jukka Kastinen)

Reckless Love

Äijämetallin lomassa Reckless Love tarjoaa mahdollisuuden vaihtaa yrmyily ilonpitoon, sillä siitä yhtyeen musiikissa on ennen kaikkea kyse. Neljä albumia glam rockista ammentavaa albumia julkaissut bändi pisti pystyyn bileet keulakuvansa Olli Hermannin johdolla.

Vaikka Reckless Love ei kotistereossani soi, on tietyssä mielessä älyvapaalla musiikilla toisinaan oma paikkansa – etenkin livenä. Herman on omaksunut keulahahmolta vaaditut temput ja manööverit, joita on nähty aiemmin esimerksi eräältä Michael Monroelta, ja hänen siloilteltu karismansa puree näköhavaintojen perusteella yleisöön ikään ja sukupuoleen suuremmin katsomatta.

Mutta eipä bändi olisi noussut nykyiseen asemaansa, ellei se osaisi kirjoittaa kerrasta päähän jääviä biisejä. Keikan avannut Animal Attraction, We Are the Weekend ja setin päättänyt Hot todistivat, että glam rock on yhä voimissaan ja pöljilläkin biiseillä pääsee pitkälle, kun ne vetää täysillä ja itsevarmalla otteella. (Jukka Kastinen)

Ja loppuun vielä kuvallinen katsaus valikoiduista muista bändeistä: