Sonny Vincent : Snake Pit Therapy – “Proto-punkin pureman laaja oirekirjo”

(Svart Records 2021)

New York Cityn punk rock – käärmeenpesän eräs ensimmäisistä edelläkävijöistä, Sonny Vincent trioineen hyökkää ja puree. Jo 1960-luvulla rokkarin polkunsa aloittaneesta, mutta erityisesti 1970-luvun lopulla mainetta niittäneestä Testorsista ja sittemmin Pentagramin Bobby Lieblingin rinnalla superkokoonpano The Limitistä tuttu kitaristi-biisintekijä on julkaissut tyylikkään sooloalbumin “Snake Pit Therapy” Svart Recordsin kautta. Aikoinaan myös Velvet Undergroundin Maurice Tuckerin ja Sterling Morrisonin sekä The Stooges -rumpali Scott Ashetonin ja The Damnedin Captain Sensiblen bändikeitoksissa uitettu pelimanni on käynyt pitkän eikä aina niin tasaisen tien.

Urallaan legendaaristen C.B.G.B.’s ja Max’s Kansas City -klubien lavoilla mainetta niittänyt, lähemmäs 30 albumia julkaissut, todella pitkän linjan DIY-muusikko on ehtinyt elää poikkeuksellisen vaiherikkaan elämän. 1952 syntynyt rock-veteraani päätyi nuoruudessaan sijaiskodin rikkonaisten olosuhteiden kautta vastoin tahtoaan Yhdysvaltain merijalkaväen ja Vietnamin veteraaniksi. Mm. näistä polun varrella matkaan tarttuneista kokemuksista Vincent on koonnut 15 kappaleesta koostuvan, tyylillisesti hienosti varioivan, korkealaatuisen rock-albumin.

Heti kärkeen on todettava, että “Snake Pit Therapyn” soinnin ja yleisfiiliksen kuvailu pelkän alku-punkin kontekstissa on liiankin kapea-alaista. Lähtökohtaisesti ’70-’80-lukujen amerikan punk rockiin kallellaan olevan, melodisesti rikkaan, piirun verran popahtavan kitararockin viitekehys olisi täsmällisempi kuvaus “Snake Pit Therapyn” soinnille.

Albumin tasaisen vahva kappalemateriaali vaatii aikaa kestävän albumin tavoin pari kuuntelukierrosta avautuakseen kunnolla. Kaikuja paitsi Testorsin remellyksestä levyllä on kuultavissa myös Ramonesin, Hüsker Dü:n, Televisionin ja The Stoogesin kerosiinikatkuisesta mutta melodiatajuisesta räminästä on alituiseen läsnä. Myös Bruce Springsteenin leipälajina tunnettu, vertauskuvallisuutta tarinankerronta on olennainen osa Vincentin biisien DNA:ta.

Albumin alkupään parhaimmistoon nousevat peltisesti rämisevän mutta erehdyttävästi Iron Butterflyn “In-A-Gadda-Da-Vidan” laulumelodiat lainailecan videosinglebiisin “Stick”, jonka jälkeen huikaisevan kaunis, Hüsker Dü:n suuntaan osoittava pop-rock-pala, “Messed Up In Blue” ja jämäkkä action rockille tuoksahtava “The End Of Light” nostavat kokonaisuuden komeaan lentoon. Tämän jälkeen Tom Petty & The Heartbreakersin ja Dead Moonin välimaastossa herkästi soiva “The Rain Is Black Again” sekä sähäkästi sykkivät, spiidin huuruiset “Never Tired” ja “Higher Than Charlie” pitävät albumin puolivälissä tyylikästä tenhoa yllä. Standardinomaisemmat ja grungahtavat kietaisut “Absorbed” ja The Cultin suuntaan kumartava “Whip Tree” toimivat kelvollisina vedenjakajina vahvempien kappaleiden välissä.

“Snake Pit Therapyn” loppupuoliskolla “Get Out” on selkein kumarrus “Fun Housen” aikakauden The Stoogesille. Suorempaa avosointupaahtoa edustava “Japan Mofo” on puolestaan kuin Danko Jonesin biisintekomuotista pyöräytetty. Loppupuoliskolla Vincent trioineen iskee häikäilemättömästi The Cramps – tyylin psychobilly-vaihteen silmään. “Radiation Day” ja “Ruby Diamond” istuvat tyylillisesti muitta mutkitta kokonaisuuden jatkeeksi. Albumin päättävässä biisikolmikossa on aistittavissa laadukkaita kaikuja myös originaali The Misfitsin purkkapop-vivahteisesta tarttuvuudesta, vaikkei Vincentin laulu yritäkään lähennellä Glenn Danzigin elvistelyä. Komeasti kajahtavat “Not Alone” ja “Another Land” huokuvat ennemminkin Grant Hart-vainaan timanttista melodiatajua. Albumin päättävä Twin Peaks -tunnelmaiselta vaihtoehtobluesilta tuoksahtava räminäboogie “Forest” toimii koko komeuden kruununa.

Uskomattomassa biisintekovireessä oleva Amerikan itä-rannikon katurockin veteraani näyttää vielä vanhoilla päivillään nuoremmille, kuinka tyyli- ja melodiatajultaan briljantti albumikokonaisuus kasataan. Kuulijan äimistykseksi herra onnistuu tavoitteessaan vielä niin, ettei lopputulos kuulosta mihinkään tiettyyn aikakauteen eikä punk rockin sub-genreen sidotulta möhkäleeltä. Kunpa meillä olisi vielä mahdollisuus nähdä Vincent rykmentteineen livenä täällä härmässä. Edes kerran. Meillä Noisen arviointiasteikolla neljä ja puoli pinnaa pyöristyy ylös viiteen. – Miltei täydellistä.

5/5