“Skulaa, älä sählää” – Andy McCoyn keikka meni vähän köhimiseksi, mutta Tampere otti tähden avosylin vastaan

Andy McCoy
The Holy Ones
Yo-talo, Tampere, 4.1.2020

Suomen kenties tunnetuimmaksi rocktähdeksi Andy McCoy on ollut kaikkea muuta kuin tuottelias soolorintamalla. Edellinen oma levy Building on Tradition ilmestyi vuonna 1995 ja tuorein 21st Century Rocks miltei heti perään – 24 vuotta myöhemmin.

McCoy pysyy tasaisesti otsikoissa, mutta on aina kiinnostavampaa, kun parrasvalot johtuvat puhtaasti musiikillisista ansioista. Hanoi Rocksin aikana McCoyn hyppysistä irtosi useampia ikivihreitä. Samoin on mainiosti ajan hampaissa kestänyt ysärin Building on Tradition.

Uuden 21st Century Rocksin kohdalla voi huokaista helpotuksesta: albumilta löytyy useampia upean melodisia rokkikiskaisuja, juuri sellaisia, joita McCoy osaa kirjoittaa.

Yleisöä on saapunut paikalle Tampereen Yo-talolle mukava määrä, ja alkulöylyt illalle on heittänyt The Holy Ones psykedeelisellä rock-tuuttauksellaan. Illan päätähdestä ei ole silti epäselvyyttä.

• 

• 

• 

• 

Andy McCoyn keikka alkaa kutakuinkin ajallaan. Bändi on valmiina, ja viimeisenä paikalle saapuu tavaramerkki-stetsoniinsa pukeutunut McCoy. Ilmoille kajahtaa 21st Century Rocksin nimikkoraita. Bändi vaikuttaa olevan vireessä, samoin kuin itse katseiden keskipisteenä paistatteleva McCoy.

Hanoi Rocksin perintö seuraa McCoyta hautaan asti. Yleisö kaipaa vanhoja klassikoita, ja se myös niitä saa. Tragedy nostattaa tunnelmaa alkutaipaleella, ja Taxi Driver ja Malibu Beach Nightmare saavat kunnian päättää illan. Biisit toimivat, mikä muu olisi edes mahdollista.

• 

• 

• 

• 

Pääosan ajasta vie silti uusi albumi. Melodiset Seven Seas ja etenkin The Hunger sekä astetta räyhäkämpi Batteram toimivat myös mainiosti livenä. Undertow’n spiikissä käy ilmi, miksi kappale on kuulostanut niin tutulta: se on levytetty aiemmin Pelle Miljoona Oy:n toimesta nimellä Hei hei hei.

Building on Traditionia edustaa ainoana vähemmän yllättäen Strung Out. Illan vanhinta osastoa – jos I Believe I’ll Dust My Broom ohitetaan vertailussa coverina – kuullaan Briardin aikaisen I Didn’t Know She Could Rock’n’Roll -veisun muodossa. Punkahtava-rykäisy antaa McCoylle mahdollisuuden vetää reilusti raspilla ja hieman sinne päin.

Keikan edetessä käy ilmi, että täydessä tikissä ei McCoyn ääni muutenkaan ole. Bändi onneksi tukee McCoyta, ja runsaat taustalaulut vievät biisejä eteenpäin. Keikan loppupuolella McCoy näyttää köhivän pahasti – liekö siinä syy, miksi encorea ei kuulla. Tosin eipä sitä edes vaadita erityisen painokkaasti; siinä olisi jo riittävä syy rocktähdelle skipata lisänumerot.

Andy McCoy on legenda, jota ei ehkä kuitenkaan jatkossa muisteta tästä nimenomaisesta keikasta. Ehkä McCoyn kitaristi Dimi Dallasille heittämä ”skulaa, älä sählää” pätee koko iltaan. Ei sirkustemppuja, vaan rock’n’rollia – ja kaikkihan siitä toki pitävät.

Teksti, Jukka Kastinen
Kuvat, Olli Koikkalainen