Simppa ja Neukut : “Pienet jäljet” – Monipuolista säpinää tutuilla kaiuilla

(Omakustanne, 2020)

Turussa perustettu, kahden maan periferioiden kansalaisista koottu Simppa ja Neukut on ensikatselumuksen perusteella yksi tavanomaisia suomalaisen ränttätäntän peruselementtejä kierrättävistä vanhan liiton Suomi rock-yhtyeistä. Ensivaikutelma kuitenkin pettää osittain. Punkahtavaa säröisyyttä ja tyylillistä variaatiota löytyy genren keskimääräistä bändiä enemmän.

Yhtye on ottanut toiselle albumilleen, “Pienet jäljet”, huomattavan askeleen biisienteon parantamiseksi ja tasalaatuistamiseksi. Avausraita “Munhan piti” on Zen Cafen ja Juliet Jonesin Sydämen soundien ristisiitos, jonka tekstissä humoristisella otteella ahdistavat ajat saavat uuden, iloisemman ilmeen ja eljänkympin kriisi saa arvoisensa ruodinnan. Rokkitähti repäisee Radiopuhelimet-tyyppisen funkahtavan raivorokkivaihteen päälle, ja tulee varmasti olemaan albumin ja yhtyeen livebravuureita hamaan tappiin asti. Tekstissä unelma ikuisesta, läheisten ihmisten siivellä elämisen vapaudesta ja rajujen sävelien tuomasta sielun täyttymyksestä on tullut jäädäkseen. Pienet “Hey Joe” ja “Paranoid” -sointukiertoviitteet vihjailevina lisinä biisin loppumetreillä hykerryttävät.

Albumin ravistelevin biisi on tosielämään perustuva dokumentaarinen tarina “Kettunen”. Kyseessä on kooste erään Kainuun pikkukunnan ylä-asteella ja myöhemmin mm. Itämerellä vaikuttaneen “Kettusen” aikaansaannoksista, joiden rinnalla viidettäkymmentä käyvän kertojahahmon oma ikäkriisin täyttämä elämä vaikuttaa tasaisesti lipuvana jatkumona yhtäkkiä pelkältä pahvilta. Objektiivisestikin katsottuna biisi on ehdottomasti vuoden hienoimpia, kotimaisia iskelmä-rock-biisejä. Loppupeleissä kyseessä on kainuulainen tarina The Connellsin ysärihitin “´74-’75” malliin. On biisissä myös ripaus hempeämpää ysärin ajan R.E.M.:iäkin mukana.

Kaihomielisyydestä tunnelman jämäkästi duurin puolelle palauttaa albumin ronskeimpien biisien joukkoon ilman muuta kuuluva, progahtavan luikertelevalla, CMX-tyyppisellä kitaramelodisintrolla ja heti perään Rollins Bandin kaltaisella nyrkkigroovella murjova “Tämän hetken”. Asian puoli on, että kyseisen biisin jälkeen radioystävällisesti hölkkäilevä country-rock -pala “Katson peiliin” kuulostaa kauttaaltaan hyvin pliisulta vedokselta, vaikka ei sinällään lajissaan mitenkään huono biisi olekaan. Tätä seuraava albumin nimibiisi on puolestan astetta maalailevampi, hippirockiin kallellaan oleva sympaattinen kudelma, joka kuitenkin muistuttaa turhankin paljon Sir Elwoodin Hiljaisista Väreistä. Lisäksi, kun biisin kitarasoolo lähtee aivan CMX:n “Pelasta maailma”-kertsimelodian malliin, on paketissa mukana vähän turhan paljon ilmeisen lainattuja elementtejä. – Tahallisesti eli ei. “Huomaavainen mies” ui tyylisuuntansa puolesta taas jonnekin David Bowien 70-luvun glam rockin auraamaan uomaan slaavilaisella tyylillä kroolattuna.

Pari albumin hienoimman sävellyksen joukkoon lukeutuvaa biisiä löytyy vasta kokonaisuuden lopusta. Nimestään huolimatta Mana Manasta hyvin kaukana oleva Heikki Salon biisintekosapluunan läpi sopivasti lirputteleva, valssitempoinen folk-kappale “Totuus palaa” on jotain aivan muuta. Ysärin poppigrungen syövereistä ponnistava “Heippalaulu helvetistä” lukeutuu myös samaan kategoriaan, vaikka Tomi Simosen ylileveiksi l-kirjainten kohdalla liiraavat laulufraseeraukset liippaavatkin häiritsevän läheltä Suurlähettiläiden “Pitääxunaina” -hittiä. “Aarteeni” käy taas Kauko Röyhkä & Nartun tunnelmoinnin ja Riku Mattilan jazzahtavan kitaroinnin aarreaitalla. Albumin päättävä, tribuutinkaltainen “Juice On / Off” edustaa juuri Juice Leskiselle tyypillistä sanaleikkiä, mutta ammentaa biisiaineksensa ysärin vaihtoehtorockin sekaisesta popista. Biisissä olisi yhtyeeltä toivonut usealla osa-alueella hieman omaperäisempää otetta.

Neukkujen basisti Mihail Ionin ja Dimi Mere hoitavat tonttinsa moitteettomasti ja oikein hyvin roolinsa täyttäen. Yhtyeen hovimiksaaja / äänittäjä Alexei Filin on loihtinut albumille hyvät ja selkeän äänimaiseman. Vokalisti-kitaristi Tomi Simosen varassa yhtye lopunviimein nousee tai kaatuu. Simosen tekstit albumilla ovat 90%:sti oikein mukiinmenevää sepustusta ja riimittelyä, josta kuultaa läpi aitojen tunteiden välittäminen ja pohdiskeleva inhimillisyys. Vaikka tekstien lyyrinen ulkoasu saattaisi olla suurelta osaltaan jostain muinaisuudesta lainattua ja Simosen artikulaatio hieman “amerikansuomeksi” lausuttua, on yhtyeen keulahahmo onnistunut suodattamaan vaikutteensa ja konverttaamaan lainauksensa päoman näköisekseen päöosin hyvin. Muutava Simosen oma rivi sisältää jopa nerokkuutta hipovia lyyrisiä oivalluksia.

Ja vaikka tapahtumapaikkana on Suomen vanha pääkaupunki, niin kyllä Simosen vengosta monimuotoisuudesta paistaa vahvasti sotkamolainen rokkikulttuuri ja biisintekomentalitetti läpi. Se skene jos mikä ansaitsisi päästä suurempaan tietoisuuteen tässä ajassa. Ensi kerralla rohkeammin vaan omaleimaisempaa ilmaisua kohti. Pohjat on nyt jo hyvät. Kolme ja puoli pyörähtää Noisen pistelaskusysteemissä ylöspäin neljään.

4/5