Sammal : Aika laulaa – “Jämäkämpi ote ja kokonaisvaikutelma”

Korppoolaislähtöinen, turkulaistunut progenelikko Sammal on tullut neljänteen pitkäsoittoonsa. 1970-luvun taitteen blues-juurisen hämyjytän ja kokeellisen laidan rockin yhdistelmällä uransa aloittanut yhtye on ajan saatossa suoristanut ja rotevoittanut musiikillista yleisilmettään, millä on pelkästään positiivisia seurauksia. Tästä konkreettisena näytteenä on yhtyeen uusi albumi “Aika laulaa“. Kitaristi-kosketinsoittaja Jura Salmen ympärille rakentunut ryhmä oli paria vuotta sitten lähellä pistää pillit pussiin, kunnes se onnistui luomaan nahkansa uudelleen mm. kyseisellä albumilla julkaistun aavikkorock-tyyppisen englanninkielisen ensisinglen “Returning Rivers” myötä.

Samaisen musiikillisen polun valinta tuntuu osoittautuneen oikeaksi tyylilliseksi valinnaksi kautta linjan, sillä yhtye kuulostaa rockaavammalta ja voimallisemmin mukaansatempaavammalta kuin millään aiemmalla julkaisullaan. Yhtyeen vokalisti Jan-Erik Kiviniemi joutuu myös jonglööraamaan albumilla suomen- ja englanninkielisten biisien lisäksi myös ruotsinkielellä laulettavan materiaalin kanssa, mutta asia ei häiritse vaan päin vastoin, avaa biiseihin uusia kulmia.

Kokonaisuuden aloittavat Sammalen mittakaavalla yllättävänkin suoraviivaiset biisit. Litku Klemetin viljelemien iskelmällisten lallatteluiden mukaisesti maalailtu “På knivan” sekä suomenkielellä noiduttu Circle-vivahteinen “Sehr kryptisch” ja edellämainittu singlebiisi ovat ryhdikästä ja selkeälinjaista toimitusta yhtyeeltä, jonka mukavuusalueella operointi on aiemmin ollut lähempänä konventionaalisempaa, kokeellista rytmistä tempoilua.

Albumin nimibiisin “On aika laulaan” Captain Beefheart kohtaa post punkin -tyyppinen instrumentaatiovariointi luo itseasiassa albumin parhaiten toimivan yhdistelmän epätyypillisimpien elementtien yhyttämisestä tehokkaaseen käytäntöön. Kiviniemen elämöivä vokaalitulkintatyyli luo hyvää kontrastia jylhästi biisiä paukuttavan rumpali Tuomas Karivaaran ja basisti Ami Kajanin pelkistetyn rytmityön vastapainoksi. Rehellisen indie-pitoisen suomirockin tontilla operoiva “Jos ei pelaa” voisi ytimekkäästi toimivan instrumentaatiopohjansa puolesta soveltua jopa Kauko Röyhkän tulkittaviksi, ellei Kiviniemen omintakeinen laulutyyli karkuuttaisi biisin fiilistä lähemmäs vaikkapa jotakin Sonic Youthia.

Albumin päättävä biisikolmikko kiteyttää ennakkoon povatun vaikutelman. Instrumentaali “λ” on taas puhdasta, jamipohjaisen luontevasti etenevää stoner rockia. Hauskasti kahden eri tempoissa kulkevan osan muodostama räimepitoinen kitarapop-biisi “Grym maskin” muistuttaa autotallissa touhuilevalta Kentiltä. Albumin päättävä, vanhan liiton hard rock -vetoinen “Katse vuotaa” tarjoaa Sammalelle tyystin ennenkuulumattoman tehokkaita hevimelodioita kaatumatta silti kliseisiin. Näiden biisien myötä albumin jälkimaku jää todella miellyttäväksi.

Yhtye on tehnyt vahvan, omilla ehdoillaan luontevalta kuulostavan albumin, jonka laittaa yhtyeen aiempia julkaisuja mieluummin soittimeen pyörimään uudemmankin kerran. Kolme ja puoli pyöristyy meillä Noisessa ylös neljään.

4/5