Sameli : No Minä Tietysti – Vaikea eka soolo

(Omakustanne 2017)

Muutaman vuoden takaisesta, mainiosta Metsäväiset -yhtyeestä soolouralle UMK-kilpailuehdokkuudenkin kautta ampaissut helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä Sameli Pihlaja tarjoilee debyyttisoolollaan viittauksen omaisesti Cheekin fanisukupolvelle vastauksenomaisesti nimetyllä No Minä Tietysti -albumillaan rönsyilevän paketin kotikutoista folkahtavaa ja funkahtavaa pop-rockia. Samelin omalla Logic Pro -pajalla itsetuotetun ja hierotun, monensyistä indie-popia sisältävän teoksen ehkä se määrittävin nimittäjä vaikuttaa olevan vapaus tehdä periaatteessa mitä vaan musiikkia asettamatta omalle ilmaisulle turhia rajoituksia, mutta koettaen silti sanoa tässä tyhjänpäiväisyyden ajassa jotain ajankohtaisen merkittävää ja rakentavaa. Lyriikkaosastolla Sameli käsittelee aika vimmaisestikin itsekeskeisyyden nykyaikaa; ympäristöstään ja lähimmäisistään vieraantuneiden keinotodellisuutta ja välinpitämättömyyden ikeeseen sortuneiden kurimusta, vaihtoehtototuuksien harhaan johtamia laumoja ja toisaalla pieniä elämän aitoja iloja ja nautintoja.

Debyyttialbumin teksteissä Sameli tuo kuitenkin lopulta problematiikan esille siinä mielessä taidokkaasti, että paatoksellisimmankin meiningin jälkeen kuulijalle jää positiivinen ja luottamusta tulevaisuuteen herättävä klangi. Välillä toisin tuntuu, että kaikesta luovuuden puuskista huolimatta tekstitulvien rönsyilyä herra voisi karsia paikoin reilustikin, varsinkin popahtavammassa tyylilajissa se selkeyttäisi kokonaisuutta huomattavasti. Musiikillinen meiningin No Minä Tietysti -albumilla näkisin olevan etäistä sukua Ismo Alangon elektroniselle, kokeilevalle mestariteokselle Jäätyneitä lauluja, vaikka se ei millään asteikolla yltäisikään Alangon klassikon kanssa samalle tasolle.

No Minä Tietysti vaikuttaa olevan kokonaisuutena ihan kivasti groovaavaa ja soljuvaa vaihtoehtoista indie-pop-musiikkia. Päällisin puolin levy on raikasta ja tarttuvaa rallattelua, mutta jonka biisit vaatisivat maksimaaliseen potentiaaliinsa noustakseen taakseen selkeästi kurinalaisempaa otetta esi- ja jälkituotantoon. Etenkin albumin kappaleiden vokaalisuoritukset menevät Samelin osalta laulutuntien ottamisenkin jälkeen ihan liian usein hahmottomaksi ja rytmityksiltään epäloogisen tempoilevaksi mölinäksi, osittain läpiluennaksi tai jäykäksi puoli-räppäämiseksi, joista on vaikeaa saada kiinni tunnelatausta, otetta ja joka ei yksinkertaisesti instrumentaalisena suorituksena yllä albumin muun tuotantostandardin tasolle.

Jotenkin vaikuttaa, että ennen äänitystä itsessään biiseihin on panoistettu huolella laululinjojen huolellista säveltämistä ja sovittamista lukuunottamatta, joka demomaisuudessaan osoittautuu koko albumin kannalta erittäin merkittäväksi puutteeksi. Paikoin laululinjat menevät niin vähän ohi rekisteristä, että tekee oikein pahaa, ja jonka vuoksi esim. muuten erittäin kaunis albumin päätöskappale Maailma on Kaunis kusee. En tiedä onko kyseinen rosoisuus ja epävireisyys ironisen itsetarkoituksellista, mutta kyseisen kaltaisten pop-orientoituneiden kappaleiden ympäristössä konsepti ei yksinkertaisesti toimi tällä tavalla. Myös artikulaatiossa selkeiden ä- ja ö- äänteiden laulaminen ja lausuminen pääsääntöisesti a:na ja o :na tuo fiilistä hieman liian pitkälle viedystä erikoisuuden tavoittelusta tai takana väijyvästä laulusuoritusten epävarmuudesta.

Riemukkaasti Jukka Orman ja Roni Martinin teokselta kuulostava, aurinkoisen uneliaasti funkkaava Luulin Olevani Vapaa, videobiisi Vapauden Kaiho ja albumin aloittava Superseksikäs ovat kaikesta huolimatta sävellyksinä albumin vahvimpia kappaleita. Kun lauluja myöten Samelin tuotanto saadaan kuntoon ja kokonaisuudelle hahmotettua selkeämpi, yhteneväinen linja, lopputuloksen taso nousee Samelin kaltaisen ahkeran tekijän käsissä huimasti.

2/5