(SAOL/ H`Art/ Zebralution 2012)
Kyllä. Taas ollaan kysymyksen ääressä, onko jo aikoja sitten keksitty pyörä käyttökelpoinen ellipsin muotoiseksi murjottuna?
Taivaan tosihan on, että ne merkittävimmät rock-yhtyeet ovat onnistuneet luomaan kautta historian urillaan omaleimaisen soundin, minkä jälkeen apinoijia ja saman sukseen aallonharjalla ratsastajia on noussut pinnalle kuin silokkeja sateella. Saksan maalta rymyävä, jo 15-vuotias Riff Raff on yksi näistä seuraamaan tuomituista menneisyyden vangeista.
Punaniskakantrin kanssa naitettu, yksioikoinen säröränttätänttä on kaiken maailman ylihypetettyjen volbeatien ja airbournejen myötä ollut kuuminta hottia raskaan rockin saralla viimeiset vuodet, eikä sille loppua näytä tulevan. Siihen kun vielä sotketaan hypoteesi, että saksalaiset ovat huonolla huumorintajulla varustettua kansaa, alkaa paketti olla hyvinkin valmi(ik)s(inaurettu).
Viiksiheviin ja perinteiseen raskaaseen rockiin Riff Raff tuntuu suhtautuvan käsittämättömällä ylpeydellä ja totisuudella. Niin asian pitää ollakin tosi rokkikukkojen kohdalla, mutta tyhjäpäisyyden valoon yhtyeen asettavaan, tahattomaan komiikkaan ei tiukkahousuisimmallakaan rokkiyhtyeellä ole varaa.
[youtube pZn2E-4XalI]
Ei-niin-kovinkaan omaperäisesti; AC/DC -biisin nimen mukaan nimetty yhtye (toimi aiemmin ko. aussiyhtyeen biisejä soittaneena cover-bändinä) kantaa kortensa kekoon tuoppien kilistely -soundtrackille ihan kohtalaisella menestyksellä. Ei jää epäilystäkään, että jos nyt olisi vuosi 1982, Riff Raff olisi varteen otettava uhka esim. maanmiehelleen Acceptille maan heviherruudesta kamppailtaessa.
Leaving D.C . -albumin biisien nimet kertovatkin kaiken olennaisen: Hail The Rockin`man, Give`m Rhythm, I`m Not The One, We`re Only Here For the Beer sekä Miracle Man. Kyse on vielä kohtuullisen räväköistäkin ralleista, vaikkakin niistä jää ilmaan melkoinen retrokopioinnin löyhkä. Good Times-Bad Times on puolestaan jotain Skid Rown tukkahevin ja Ugly Kid Joen ysärirokkailun yhdistävää jenkkihuttua, mikä istuu levyn väkevämpisointiseen ympäristöön heikosti.
[youtube DGa1en2lRO8]
Albumin rumpusoundit ovat voimattomat ympäristössään, mikä verottaa osaltaan biisien potkuvoimaa. Kitarasoolot ovat osaltaan olleet perinteisesti hard rock-yhtyeiden tärkeitä tavaramerkkejä. Riff Raffin tapauksessa ne ovat pahimmillaan niin armottomalla intensiteetillä tahattomasti överiksi reviteltyä, päätöntä ja pompöösia tiluttelua, että järki lähtee. Välillä, hempeimmillään kitarointi on sitten niin hiilipaperikopioblackmorea, että huumori loppuu muillakin.
Niin purevia yhtyeen biisit eivät kuitenkaan ole, että ne kompensoisivat millään tavalla yhtyeen tylsistyttävyyttä, mielikuvituksettomuutta ja tavanomaisuutta.
Otetaanpa nyt vaikka vertailukohteeksi Kanadan kukkopoika Danko Jones. Mies on flopeistaan ja musiikillisesta yksipuolisuudestaan huolimatta onnistunut tuomaan eläimellisellä atakillaan perinteitä kunnioittavaan jytärockiin tuoreutta, räjähtävyyttä, hikeä, verta ja huumoria, siinä missä Riff Raff vaikuttaa lähinnä pönöttävien kehäraakkien nostalgiatripiltä, mille nämä rock`n roll -elämälle kumartavat juntit ovat huomaamattaan jämähtäneet.
[youtube qxWxqKVhluE]
Suurin ongelma Riff Raffin kohdalla on kyvyttömyys puristaa hard rockin hedelmästä ulos olennainen ydinmehu ja hedelmäliha. Sen musiikki ei puhuttele tarpeeksi, eikä se sen enempää herätä suurta ihastuksen tunnetta.
Riff Raffista välittyy valitettavan stereotyyppisten, yksinkertaisten pitkätukkien tyhjä pullistelu. Juuri niiden uroiden uho, joita vietit vievät turmion tielle kerta toisensa jälkeen, eivätkä he osaa edelleenkään ottaa oppia virheistään. Kunnioitettavaa kylläkin on, että Riff Raff on häpeilemättömän ylpeä aikaansaannoksistaan. Kyllä tätä jollakin saksalaisella rokkiklubilla kuuntelee ja hoilaa mukanakin, jos vaan itse on täysin tutkalla.
2/5
[spotify uri=”spotify:album:1WpuAq2zdtYc0f1Mv5ptrF”]