Radiopuhelimet : Saastan kaipuu – Nuortunut sotaratsu

(If Society 2016)

Tasapainona kollektiiviselle velttoilulle on enemmän kuin miellyttävää palata äärimmäisen tiukkuuden, hurjien totuuksien, inhorealismin ja jopa itsestäänselvyyksien äärelle. Omia teitään koko uransa taivaltanut, Oulun tehomylly Radiopuhelimet ei suostu ikääntymään tavanomaisen kaavan kautta. Riemuksemme uusi Saastan kaipuu -albumi on kiivainta ja meluisinta “Puhelimia” sitten Maalla tai Maasäteilyä -levyjen.

Kiistatta, 30 vuoden monisyisen rytällyksen jälkeen yhtye pitää edelleen hallussaan Suomen rankimman ja räjähtävimmän bändin valtikkaa, vaikka pysytteleekin musiikillisesta raskaudesta hyvinkin kaukana. Oikeastaan yhtyeen rankkuus-elementit toimivat musiikillisesti juuri päinvastoin kuin valtaosalla tietoisesti rankkuutta tavoittelevilla bändeillä / artisteilla: Radiopuhelimet vuonna 2016 svengaa, rokkaa ja funkkaa pirun rennosti ja tyylikkään tykisti – kuin uudelleen löydetyllä nuoruuden innolla, mutta silti maustettuna myös uusilla nyansseilla. Yhtyeen juuret on silti tiukasti kiinni vuosikymmenien takaisessa, kansainvälisessä rytmimusiikissa.

Alkuvoimainen instrumentaali, noise-intro Lihamaisema ei kysele vaan takoo heti kättelyssä kuulijan kanveisiin. Biisi toimii seestyneemmän soitannan odottelijoille piristävänä shokkihoitona nostattaen kuuntelijan naamalihakset miellyttävän sairaaseen virneeseen. Tasa- ja vaihtovirtaa sähisevä Paha kuolkoon pyöräyttää ilkeällä boogiellaan Bon Scott -vainaankin haudassaan osoittautuen yhdeksi raskaimmin rockaavaksi biisiksi yhtyeen repertuaarissa. Viulusoolosta tippuu vielä ekstra-plussaa. Heti perään Radiopuhelimet lyö tiskiin yhdeksi pöyhkeimpien funk-biisiensä joukkoon kertaheitolla sinkoavan Kvanttidiskon, mikä groovaa uhmaten fysiikan lakeja ja pursuten yhtyeelle ominaiseen tapaan piruilevan perverssiä älykkökiimaa.

Akustisen edeltäjänsä Ei kenenkään Maa -albumin nimikkobiisi toimii sähköistettynäkin versiona varsin hyvin, vaikka sen stemmoista vanhan liiton Puhelimet -diggari voi olla montaa mieltä. Kaikki nopeaa -biisissä Radiopuhelimet johdattaa kuulijan väkivaltarockin kuumimpaan ytimeen. Biisi kohoaa ehkä albumin parhaimmin toimivaksi palaksi. Kauko Röyhkä -yhteyksistä parhaiten tutun The Boots -yhtyeen kosketinsoittaja-laulaja Dimitra Salon tymäkästi huutolaulamat taustat pääsevät kyseisessä numerossa parhaiten oikeuksiinsa J.A. Mäen maanisen vokaalitulkinnan mausteena.

Maalailevampien 1990-luvun loppupuolen albumien Avaruus ja Hiljaista! -levyjen aikakaudesta muistuttavat nykimispalat Totuuden aika ja videobiisi Harmaata ovat periaatteessa biiseinä ihan jees bändin asteikolla, mutta jäävät kokonaiskuvassa hieman standardinomaisiksi Radiopuhelimet -vedoiksi. Jethro Tullista muistuttavasta, raikkaan akustisesta folk-limputtelusta käyntiin polkaiseva, sähköiseen rajumyrskyyn kasvava Tyhjyyksien välissä tuo puolestaan hyvää vaihtelua sinällään monin tavoin meluisaan turpasaunaan ennen albumin kliimaksia, vimmaista, rasvaa ja ruumiineritteitä tihkuvaa päätösnumeroa Mestari on poissa.

J.A. Mäen suoraan huutoon ja tiukkaan tulkintaan tottuneena albumilla pieneksi miinukseksi jää Mäen ja Salon melodisuutta tavoittelevat, vielä äänitysvaiheessa aavistuksen hapuilevat tuplalaulut, mitkä eivät joka biisissä pysy niin tikisti kasassa / nuotissa kuin olisi tarpeen. Välillä myös tuntuu, että Mäki epälaulaa vähän turhankin puhtaasti ja nuhaisen hentoisesti jättäen tilaa Salon tulkinnalle, mutta jättäen myös samalla vokaaliosuuksiensa suhteen ilmaan pienoisen hissuttelun tunteen (Paha kuolkoon ja Ei kenenkään maa). “Musiikkipedagogisesta” näkökulmasta katsottuna suora huuto olisi arvattavastikin toiminut paremmin edellä mainituissa biiseissä tulkintatyylinä.

Lyyristä tarjontaa sen pienempiin paloihin pilkkomatta Saastan kaipuu -albumilla Mäen ja kitaristi Jarno Mällisen oivaltavat sanoitukset huokuvat kauttaaltaan viisaiden, laajaa perspektiiviä omaavien, elämän outoja kulmia ja yksityiskohtia ihmettelevien aikamiesten ajatuksenjuoksua ja ajanjuoksun havainnointia. Loppujen lopuksi ne ovat luontevia toteamuksia kokeneiden, pohjoisen taiteilijoiden mielenmaisemista olematta silti saarnaavia tai totuuksia julistavia. – Ja mikä parasta, niistä löytyy lopulta yhtyeelle totuttuun tapaan edelleen se äärirehellisen positiivinen pohjaklangi.

Radiopuhelimien totuudethan ovat aina olleet löydettävissä jostain sieltä rajujen tekstirivien, ankaran paukkeen, säröisen meluvallin ja muutaman voimalla soimaan isketyn nuotin välistä… Niin, rasvaisia ironian rakoja ja huokosia uhohtamatta. Uhhhhhh!!!!

4/5