Puhelinseksi : Sydänkohtaus tanssilattialla – “Turvallista punk-pop -ehkäisyllä touhuilua”

(Svart Records 2020)

Rovaniemeläislähtöinen Puhelinseksi on hinkannut timanttiaan ja pöhisyttänyt debyyttialbumiaan kotimaisen UG-rockin padassa jo parisen vuotta. Aiemmin kaksi EP:tä julkaisseen nelikon debyyttialbumi “Sydänkohtaus tanssilattialla” sisältää tehokkaassa 23 minuutin mitassaan 8 keskimääräistä parempaa, kitaravetoisesti surisevaa, tiukan peruskompin voimin rullaavaa biisiä. Soundimaisema on selkeä ja hyvin eroteltu. Räkäiseen Armi- ja Danny -henkeen toteuteutetut nais- ja mieslaulut täydentävät soundipoliittisesti hyvin toisiaan.

Albumin avaava, sokeripurkan lailla tajuntaan tarttuva nimikkobiisi on albumin ehdoton syömähammas, jonka voi kuvitella soivan helposti valtakunnan hipsteri-punk -radioiden aalloilla vielä pitkään. “Jos ei jaksakaan loppuun”, singlebiisi “Ei saa luovuttaa”, “Missä sä oikein oot” ja Dead Moonin “In The Graveyardin” riffittelyltä löyhkäävä päätösbiisi “Juhlat” edustavat albumin parhainta antia. Sooloissa on hyödynnetty efektikaikuja myöten identtisiä nyansseja Kaarle Viikatteen post-rautalanka-kitaraitketyksen kanssa, mikä sinällään rikkoo sopivasti rytmisoitossa käytettäviä punk rock -kitaroinnin konventionaalisia lainalaisuuksia. Voisi luonnehtia, että yhtyeen musiikki on kuin aloittelevan Haloo Helsingin! ja Pää Kiin popimpien puolien sekoitus.

Verrattuna yhtyeen ensilevytyksiin, albumi on musiikillisesti edeltäjiään huolitellumpi, mistä plussaa. Yhtyeen kompastuskiveksi debyyttialbumilla nousee kuitenkin pienoinen sisäsiisteys ja ennalta arvattavuus, jonka sanomasta on punk valitettavan kaukana. Myös sanoituksista kauttaaltaan läpi puskeva kömpelöys ja rivien välistä kumpuava ensimmäisen maailman ongelmien puuduttavan masentava vatvominen banaaleine ihastuslässyttelyineen ja kertojan oman jaksamisen kanssa arpominen lannistavat kuuntelijan tunnelman nopeasti, ainakin allekirjoittaneen kohdalla.

Vaikka asiaa kääntelisi miten päin tahansa, yhteisiä piirteitä suoraselkäisten punk rock-yhtyeiden sanoman kanssa Puhelinseksin teksteistä on erittäin hankalaa löytää. Ehkäpä “punk” edustaa Puhelinseksille ainoastaan vapautta tehdä musiikkia omilla ehdoillaan, joihin kuuluvat ihmissuhdeaiheiset haaveilu ja muu jonninjoutava. Jos näin, hyvä niin, mutta siitäkin huolimatta yhtyeen omaehtoisuus palvelee näillä ainesosilla ihan liikaa hiilipaperikopiomaisuudessaan läpensä kaupallisen pop-rockin periaatteita.

Tämän tasoisella kappalemateriaalilla ja reilusti särmikkyyttä yhtyeen otteisiin lisäämällä albumin arvosana saattaisi nousta tästä jopa kaksi pykälää. Ensisijassa tämän toteutuminen vaaätisi yhtyeeltä kuitenkin rohkeampaa otetta ja heittäytymistä. Tällä esityksellä irtoaa kaksi ja puoli, joka pyöristyy arvoasteikollamme ylös kolmeen.

3/5