Puhelinseksi : Mitä sanoa särkyneelle? – “Tutuilla eväillä yli karsintarajan”

Helsinkiläistyneen rovaniemeläislähtöisen pop-punk-bändin, Puhelinseksin kolmas pitkäsoitto, “Mitä sanoa särkyneelle?” On melankoliseen ihmissuhde-punk rockiin ja power popiin luottava, yksinkertaisista palasista kasattu kokonaisuus. Pääasiallisen biisintekijän, Oton sävellyskynä ja kitaran itkettämisen taito sekä vokalisti Nooran makea ja edellisistä albumeista asteittain vakuuttavammaksi ja itsevarmemmaksi jalostunut tulkintataito on yhtyeen ehdoton valttikortti, joiden varaan nelikko pelaa korttinsa viimeiseen asti. Kappaleidensa rakennusaineina kaihomielisten melodioiden ja surumielisten lyriikoiden tulva suoraviivaisen soiton saattelemana toimii tasavarmasti ja jopa sulavammin kuin yhtyeen aiemmilla teoksilla.

Albumin vahvasti avaava nimibiisi on aidosti kuluvan syksyn säväyttävimpiä teini-punk biisejä, mikä temaattisesti tuo mieleen häivähdyksiä Pelle Miljoonan “Gabrielista”. Oton ja Nooran yhteen tehokkaasti kietoutuva duettolaulu on kappaleen katkeran lennokkaasti kertosäkeessä vaikuttavaa kuunneltavaa. Onnistuneesti jännitettä yllä pitää ehkä albumin onnistunein mustahuulirock, “Surkeimmat illat”. Valitettavasti albumin vetovoima näyttää ensimmäiset ehtymisen merkkinsä puolivillaisena pököttävän “Tää kaupunki ei rakasta sua” -biisin myötä.

Uuteen kiitoon Puhelinseksi nousee edeltäjiään selkeästi valovoivaisemmasta kappsleesra, “Tulevaisuus”, jonka ilmava kertosäe on ehdottomasti albumin koskettavimpia ja tajuntaan parhaiten porautuvia. Up-tempolla tykitettynä punkina sivallettu, vahvat melodraaman kaaret omaava “Lopussa” ja sen vanavedessä koukuttavasti uiva “Poissa silmistä” toimivat samassa imussa oikein mallikkaasti. Albumin päätöspuoliskon helpoimmin omaksuttavan kitaramelodian omaavaksi biisiksi osoittautuu instantti korvamato “Satumaa palaa”, jonka klangissa on jotain Juliet Jonesin Sydämeen ja vanhaan Yöhön. Kertosäkeen pienestä epärytmijiposta heruu lisäksi plussaa. Nooran säveltämää, tehokkaasti rullaava “Mr. Moon” nousee erääksi päätöspuoliskon toimivimmaksi kappaleeksi. Albumin loppupuoliskolla emo-punk-kaahaus “Rakkaus ei riitä” ja suoranaiseksi uuden aallon retrotrippailuksi lässähtävä “Minne me mennään” ovat vain valitettavan puuduttavaa tyhjäkäyntiä niin sävellyksellisesti kuin lyyrisestikin.

Parhaimmillaan Puhelinseksi loihtii erittäin tehokkaita, tunteella mukana hoilattavia särkyneen sydämen ralleja. Kolikon kääntöpuoli on, että nämä eväät alkavat olla kolmannen pitkäsoiton jälkeen yhtyeen kohdalla melkolailla syöty loppuun. Seuraavalle albumille vaaditaan nelikolta uudenlaista lähestymiskulmaa niin tyylillisen kuin ilmaisullisen paletin laajentamiseksi ja kuuntelijan mielenkiinnon ylläpitimiksi.

3½/5