Psychoterror : Punk pole moes – “Kaikessa epätrendikkyydessään eräs uransa parhaita”

Viron etulinjan punk-konkarit, Psychoterror julkaisi joulun alla kuudennentoista albuminsa. Albumin ankean harmaassa kansikuvassa nykyajan hampaattomuutta, ajattelemattomuutta ja ironista tavallisuutta heijasteleva albumin otsikko “Punk pole moes” (“Punk ei ole muodissa”) osuu makean kipeästi yhteiskunnalliseen ajan hermoon. Yhtyeen valitsema ohjenuora ei suinkaan jää pelkästään ulkokultaiseksi piikittelyksi, vaan tallinnalaisnelikko on loihtinut kasaan erään uransa musiikillisesti monipuolisimman ja rajojarikkovimman albuminsa… tähän saakka.

Intron “2022” jälkeen rupisesti surisevalla James Williamsonin ja Iggy Popin yhteisvaihteella kaasuttavan “Vaestepatuste Tänavalin” jälkeen, yhtye hyppää rennosti nykivän funk-ratsun selkään kuin Radiopuhelimet konsanaan “Mind peksti” -biisin ajaksi. Shoegaze-indietä kurkotteleva ja melankolinen uuden aallon keveyttä tavoitteleva “Joodiku pisarad” yltyy soul-funk -fiilistelyyn jatkonaan eräs albumin ilmavimmin toimiva numero, “Doris”. Kristiina Killon avittamat naisvokaalit täydentävät hienon kappaleen äänimaisemaa juuri tarvittavalla tavalla.

Amerikan mallin täyteläisesti groovaavaa, aavikkorockia mallintava ja vokalisti Freddy Grenzmannin ‘hyvässä’ maistissa tulkitsema “Minu trepikojas” sulautuu vaivihkaa Jello Biafra & The Mojo Nixonin “Plastic Jesus’n” mieleen tuovaan kantrirallatukseen, “Kristus päästa”. Kaukomatkailutunnelmat päättää kaukopuhelu Yhdysvaltoihin, “Kaugekõne USA-sse”. Kappaleen kiihkeästi nykivä rytminen kiima tuo mieleen rähjäisen version muinaisesta sveitsiläisduosta Yello.

Albumin nimibiisi “Punk pole moes” aloittaa viimeinkin yhtyeelle kolmen vuosikymmenen varrelta ominaisen hardcoren ja ’82-punkin reunamia kolkuttelevan rähinämeiningin. Biisi on kertaheitolla eräs vuoden jos toisen kovimpia punk-ralleja, johon tiivistyvät ikämiesten patoutumat ajan hengen mukaista, henkistä valjuutta ja hampaattomuutta kohtaan. Väkevästi 70-luvun klassisen rockin ja kipinöivän diskobeatin yhdistävästä “Ma sõitsin ära” -kappaleesta on helppoa kuvitella livenä erinomaisesti toimivaa ohjelmanumeroa. Kun juuri pääsi kuvittelemasta, että Psychoterror on jo ehtinyt näyttää kaiken osaamisensa, ottaa yhtyeen liito kosmista tuulta alleen ja täräyttää tiskiin LSD-tripin huuruisen kouraisun “Must kinnas”. Biisin hengästyttävä räminä syntetisaattoriplugarikohinoineen kiitää Hawkwindin malliin läpi kosmoksen tai ainakin stereoilla varustetun huoneiston.

Seuraavaksi yhtye ottaa laskutelineilleet alleen ja laskeutuu kiertoradaltaan funk-jazz -planeetalle. “Nuta mulla jõgi” -biisiä kuvaa parhaiten määritelmä Kauko Röyhkä ja Narttu psykedeeleillä ja mellotronilla. Äänittäjä Misha Panfilovin soittamat slide-kitarat tuovat kappaleeseen tarvittavaa venkoutta. Lauri “Uims” Leisin säveltämä, intentionaalisesti kyseenalainen epätrendikkyyden huipentuma, nopean “Oi! Oi! Oi!” -purkauksen jälkeen tulevassa heavy-kantrissa “Rikkis” rumpali Sven Liba iskee vastustamattomasti pärisevän junakompin päälle, jonka pinnalle kitaristi Sven “Mozg” Kimmel taikoo ihan kuin Iron Maidenin “Piece Of Mindilta” peräisin olevia, uljaita terssiharmoniamelodioita. Kirsikkana kakun päälle yhtye asettaa hirtehishumoristisen vastalauseensa siitä, että nuorissa olisi muka tulevaisuus. Vajaan puolituntisen Lauaviin-pullon juomiseen tarvittavan ajan kestävän kokonaisuuden päätteeksi yhtye runttaa kankeahkosti mutta jäykästi ja tunteella räkäisen mutta pirun vimmaisen loppukaneetin “Tapke noori”.

Alle puolituntinen kokonaisuus etenee loogisesti ja on musiikillisesti verrattaen rikas lo-fi -soundipolitiikalla (epä)tuotettu vanhan liiton punk rock -albumi, jollaista harvemmin tulee enää nykyään vastaan. Etukäteen allekirjoittanut ei olisi uskonut, että Psychoterror olisi pystynyt enää ikämiespäivillään pistämään paremmaksi neljän vuoden takaisesta, oikein hyvästä “Käärid” -albumista. Se on kuitenkin nyt tapahtunut.

Yhtyeen kompastuskivi on ollut usein kovan linjan taiteilijahahmona tunnetun Freddyn laulusuoritukset, jotka herralla on ollut tapana suorittaa albumeilleen milloin minkäkinlaisen promillemäärän alaisena. Tällä kertaa promillemäärätkin ovat tuntuneet sattuneen studiossa optimaalisen kohdilleen. Toisaalta on ollut myös erittäin tärkeää, että osa lauluotoista on otettu myöhemmin uudelleen, vaatimattomammalla promillemäärällä. Kaikista ratkaisevin tekijä albumin vahvuuden takana on kuitenkin albumin biisimateriaalin korkea tasalaatuisuus, mikä ei ole ollut useimmille Psychoterrorin albumeille mitenkään itsestään selvä seikka. Hyviä biisejä yhtyeeltä on joka levyltä löytynyt, mutta eheitä albumikokonaisuuksia se ei ole liiaksi kyennyt tekemään.

Yhtä kaikk,i hienolla tavalla musiikillisesti kypsynyt Psychoterror on tehnyt loppuvuodesta 2022 erään uransa parhaista albumeista. Neljä ja puoli pistettä pyöristyy meillä Noisessa ylös täyteen viiteen pisteeseen.

5/5