Pilgrim Speakeasy : Freak Deco – Ylistyksen sanoja, eikä suotta

(The Moose Hoose 2016)

Harvemmin kokeellisen funkin, proge-rockin, jazzin, tanssimusiikin ja elektron keitoksesta hämmennetty albumi vetäisee imuunsa niin tehokkaasti kuin Pilgrim Speakeasyn uutukainen Freak Deco. Myönnettäköön, henkilökohtaisesti tämä ainakin on ensimmäinen kerta.

Skotlannista Newcastlen, Lontoon ja Tanskan kautta Kainuuseen päätynyt kokeellisen, friikin fiilistelymusiikin Pelle Peloton, Roger Davies on hiljaisuudessa työstänyt ja julkaissut omalla levymerkillään muutaman albumin pienpainoksina yhtyeensä vannoutuneimpien diggareiden iloksi. Uutukaiselleen erittäin lahjakas multi-instrumentalisti ja oman tiensä kulkija on löytänyt nipun erittäin vereviä, funkahtavia tanssibiisejä muodossa jos toisessa.

Yllätyksekseni pariin aiempaan albumiin, vuonna 2011 julkaistuun A Ruff Guide… To Pilgrim Speakeasy ja vuonna 2014 ilmestyneeseen Lo-Fi Love At The Park Cafe verrattuna uusimmallaan  yhtyeen nuoren mutta tiukan rytmiryhmän rumpali Markus Mulkahainen soittaa ainoastaan kahdella biisillä ja basisti Panu Mölsä on ainoastaan hengessä mukana. Kaikesta muusta instrumentaatiosta Davies on vierailijoita lukuun ottamatta vastannut tällä kertaa itse. Kaikesta huolimatta tuntuu, että vuosien varrella huomattavasti hapokkaampia ja vaikeammin lähestyttäviäkin tekeleitä julkaissut trio on löytänyt musiikilliseen ilmaisuunsa optimaalisen iskumomentin vasta tuoreella albumillaan.

Kuitenkin, tämä tiiviiksi kokonaisuudeksi eri musiikinlajeja maagisesti yhteen sulauttava, pitkälti yhden miehen ympärille kiteytyvä musiikillinen valimo tarjoaa alkuvoimaista musiikillista tavaraa jos minkälaiseen lähtöön. Viidenteen pitkäsoittoonsa edennyt anarko-funk-yhtye Pilgrim Speakeasy on karsinut uutukaiseltaan pois turhimmat proge-koukerot, liiallisen raitojen päällekäin ymppäämisen ja jyrkimmät epäkonventionaalisuuden kulmat, mikä on tehnyt aidosti raikkaasta ja yllätysmomentteja suoranaisena runsaudensarvena pursuavasta, luomu-musiikillisesta tripistä vielä entisestään kiinnostavamman ja soljuvamman. Tässä yhteydessä termit “ajaton” ja “oma juttu” saavat täysin uudet merkitykset.

Peli avataan hienolla kertosäkeellä varustetulla, viistosti klenkkaavalla shuffle-palalla Antidote, minkä jälkeen sukelletaan maukkaan autenttiseen, konga-rummuilla ryyditettyyn, afro-beatia sisältävään proge-venyttelyyn, Plan D. Biisin kruunaa Sakari Kukon (mm. Piirpauke) ja niin ikään pitkän linjan jazzpuhaltaja Mika Myllärin raisu, saksofonein ja trumpetein masinoima vuoropuhelunomainen ilotulitus.

Nimensä mukaisesti herkkyydellään vangitseva The Hypnotist puolestaan kehrää kauniisti sisältäen hieman niin grungahtavaa un- kuin myös plugged-sointukierrättelyä. Scooby Doo -piirretystä ripatuilla klovnin vuorosanoilla mammonan palvonnan merkityksistä vaahdoten käynnistyvä Unbelievable astuu jazzahtavana, kieroon kuroutuneena poppiksena jonnekin Nick Cave & The Bad Seedsin ja Black:n Wonderful Life:n välimaastoon. P.J. Harveyn vinksahtaneesta pop-tyylittelystä muistuttava, Atari:n tai Commodore 64:n Bubble Bobble -tietokonepelin teeman ja instrumentaation kaltaisella plimpluttelulla käynnistyvä Half Live on kaikessa friikin elektronisessa seesteisyydessään rauhoittavaa tunnelmaa luova kappale, jyhmeän, särötetyn midibasson jyrätessä kaiken leikittelynomaisen syntetisaattorikuljettelun takana uhkaavasti kuin iso mörkö.

Yllättävän suoria Oasis ja Monkees -tyyppisiä assosiaatioita tarjoileva, akustinen kitarapoppis Leaving The Commune toimii puolestaan albumin mainiona ‘easy listening’ -breikkinä ennen slaavilaisesta poljennosta itämaisiin sfääreihin sauhutellen kasvavaa, kainuulaisen, punkahtavan vaihtoehtorockin kulttiyhtye Mustelman lainakappaletta Linnunrata kynnen alla. Daviesin ryhmittymän kosmisen käsittelyn myötä tuo mahtipontinen psyke-instrumentaali tottelee vastedes nimeä Long Mover.

Nostattelutuokion päätteeksi syöksytäänkin sitten albumin herkkupalan kimppuun. Hypnoottisesti funkkaavan ja hallusinoivan Life Force:n rytmisektio sisältää aivan jumalattoman toimivan, elinvoimaisen ja hengittävän groovekuljettelun, mitä kaiutetut trumpetit komppaavat mehevästi iskevine aksenttinuotteineen, josta Kingston Wallkin olisi ollut aikanaan kateellinen. Huikealla tyylitajulla maustettua jumitusta tämä on. Ja jos luuli, että albumin osalta kliimaksin ja ylistämisen huippu oli tässä, niin metsään mentiin ja tukka hulmuten.

Ideal Home nostaa rimaa vielä edeltäjäänsä korkeammalle hienolla, rupisella fuzz/crunch-kitarasoundilla rouhitulla, koukuttavalla melodiamaalailulla, minkä päällä Daviesin baritonilaulu on sulaa hunajaa. Lopun viimein Brasilialaisen laulajattaren Sara Elisa Alvesin tulkitsema, erittäin mehukas bossanova Gbonkolenken laittaa jäykemmänkin nälkämaalaisen mieslantion letkuamaan. Kokonaisuutta tarkemmin tunnustellen, kyseinen biisi olisi toiminut paremmin kuin hyvin myös albumin päätösraitana.

Tuttuun tapaansa Pilgrim Speakeasy ei kuitenkaan suostu jättämään hommaa puoliväliin, vaikka se ei tarkoituksessaan siinä aina ihan maaliin osuisikaan. Albumin loppupuolen kappaleista Remote Control edustaa eniten albumin tyhjäkäyntiosastoa, minkä alkuosan voisi ikään kuin mieltää Long Moverin kakkososaksi kongineen ja akustisten soitinten kutomine molliskaalakiertoineen. Kappale kuitenkin muuttuu äkkiarvaamatta kuin seinään erittäin Pink Floyd:isti venyväksi, sähköistetyksi proge-rock-tuuttaukseksi. Kokonaisuutena biisi kuitenkin väistämättä vaikuttaa albumin tylsimmältä vedolta.

Ennen Parliament -tyyliin muhevasti funkkaavaa piiloraita-outroa albumin varsinaisesti päättävä, sähköisesti sätkivä ja paria fraasia tajuntaan takova albumin nimibiisi pistää diskolihakset höllymään, vaikkakin allekirjoittaneen mielestä teos olisi soveltunut julkaistavaksi paremmin eri kontekstissa kuin mitä tässä, esimerkiksi omana singlenään. Tässä kohtaa ja osana tätä muhkeaa kokonaisuutta sinällään yhtyeen omalla asteikollakin keskivertoa parempi kappale jää hieman heittopussin rooliin ja irralliseksi palapelin palaseksi hienon draamankaaren jälkeen. Edellä mainitut puutteet ovat kuitenkin kosmeettisia pikkuvikoja upeassa 13 biisin kokonaisuudessa.

Yhtä kaikki, Pilgrim Speakeasy Sotkamosta on juuri tehnyt toistaiseksi selkeästi vahvimman albuminsa, mikä on tasollisesti aivan helvetin kovaa valuuttaa Suomen vaihtoehtoisen musiikkitarjonnan kentällä. Yhtye operoi suvereenisti aivan omassa musiikillisessa rinnakkaistodellisuudessaan. Oikeutettua olisikin, että viimeistään nyt yhtye noteerataan Suomessakin poikkeuksellisen visionäärisenä ja taidokkaana musiikkiryhmänä. Svart, Ektro ja muut asialleen omistautuneet indie-lafkat ja mogulit. Tästä poikkeuksellisesta kotimaistuneesta yhtyeestä kannattaa ottaa koppi ja pirun nopeasti. Tätä täytyy saada ihmisten ilmoille, lisää, paljon ja pian.

5/5

Freak Deco -CD on ilmestynyt hyvinvarustettuihin levykauppoihin 14.7. 2016. Albumin digijulkaisu tapahtuu lähiviikkoina.