Pelle Miljoona OY:n jättisaleja täyteen myyneen comebackin ja “Anna soihtusi palaa” -EP-levyn jälkeen itse maestro ei jäänyt laakereilleen lepäämään, vaikka hyvällä omallatunnolla olisi voinut. Pelle Miljoonan 1990-luvun ajan ja vuosituhannen alun ensimetrit tiuhaa tahtia levyttänyt ja pitkin kotimaata vahvalla työmoraalilla rundannut, kohta kolmikymppinen työjuhta Rockers kaivettiin kuluneen vuoden aikana naftaliinista. Nyt se tekre paluun 13 vuoden levytys-hiatukseltaan. Tuore studioalbuminsa on järjestyksessään Pelle Miljoona & The Rockersin 12. ja kantaa nimeä “Tanssiva tuli”.
Yhtyeen miehistö on säilynyt sitten sen viimeisimmäksi jääneen “Arambola” -albumin (2006), pitkälti samana: Pelle – laulu, Puka Oinonen (ex- Nights Of Iguana ja Lapinlahden Linnut) – kitara ja Rockersin alkuperäisbasisti Tero Siitonen (mm. Stalker) – basso. Ainoa yhtyeessä tapahtunut kokoonpanomuutos viimeisimmästä levystä on rumpali Vännin tilalle yhtyeeseen pestatun, vuonna 1989 Stalker ja Pelle Miljoona & Linnunlaulu -yhtyeissä kannuttaneen, 1990-luvun taitteessa Smackin rumpalina Yhdysvaltoihin päätyneen, sittemmin sikäläisissä Smash Fashionissa ja Neighborhood Bullys:ssa soittanut Repa Kauppila.
Pellen uudistuneen Rockersin musiikillinen anti on tuoreella julkaisulla osaksi tuttua, kaihoisaa, eksoottisia sävyjä sointiinsa ammentavaa folk-vivahteista pop-rockia, mutta onneksi valtaosaltaan se on pääasiassa eksoottisia tunnelmia ja tuoksuja sävelillään levittävä maailmanmusiikkiyhtye.
Albumin avaava, sen toinen singlebiisi on Läntisen maailmanhistorian kriittisiä tapahtumia vuosikymmenten takaa tähän päivään jäsentävä “Vuodet vierivät kuin Rolling Stone”. Biisi on perinteisempää, mollivivahteisen slaavilaista rockia, joka on kautta takavuosien pysynyt ehkä Rockersin tunnusomaisimpana tavaramerkkinä. Pirteä, ska-vetoinen albumin nimikkobiisi toimii oivallisesti avausraidalle tuoreita tuulia tarjoilevana vastapainona. Keveästi hölkkäävä mutta tekstinsä osalta 1940-luvun sota-ajan traumaattisia tapahtumia perhe-elämän näkökulmasta raadollisesti kuvaava kantri-rockbiisi “Sankarini salaisuus” vie taas äänimaiseman vuoden 1994 “OK!”-levyn tunnelmiin. Biisi liippaa läheltä hienon “Pikkupoika ja pikitie” -biisin tunnelmia.
“Globaali laidback sunnuntai” taas on sähköisen aikakauden Dylanin ja iskelmärockin seos, joka herttaisen sympaattisesta tekstistään huolimatta jää musiikillisten avujensa osalta albumin mitäänsanomattomimpaan osastoon. “Polkupyörä-Buddha” puolustaa sitten paikkaansa albumin herkimpien biisien kastissa optimistisen nättinä ja riemukkaana folk-poppina sekä maailmanmatkaajakuvauksena. Aivan viime vuosituhannen lopulla ilmestyneen, eksoottis-sointisen “Brooklyn-Dakar!” -albumin sielukkaan soundimaiseman ja Freud, Marx, Engels & Jungin pakahdutavasti mieleen tuova “Bum Bum Bum” valloittaa puolestaan musiikillisella kypsyydellään.
Albumin syvin sudenkuoppa löytyy B-puolen avaavasta biisistä “Orwel ei koputa oveen”, jossa modernin, pinnallisen elämäntavan ja IT-kiiman lieveilmiöiden kuvailu lipsuu herra Tiililtä vaivaannuttavan kömpelösti aseteltujen kielikuvien ja metaforien esittämisen myötä pöpelikön puolelle. Biisi on sinällään oikein asiallinen, hitaasti junnaava, grungahtava folk rock, eikä sen kriittisessä sanomassakaan ole mitään vikaa. – Ainoastaan siinä, kuinka asia on puettu sanoiksi.
Eräät albumin hienoimmista biiseistä löytyvät lopulta kuitenkin albumin häntäpäästä. “Lennä haukkani Memed” on upea osoitus Rockersin uusiutumiskykyisyydestä, tai oikeammin sanottuna uusien musiikillisten aluevaltauksien tekemisestä. Erityisen merkille pantavaa kappaleessa on Oinosen ilmiömäinen malliesimerkki Carlos Santanalle leimallisesta kitaran itkettämisestä väliamerikkalais- ja kuubalaistyyppiseen rytmimusiikin ja soundimaiseman ympärille rakennetun, hienosti sävelletyn teoksen kontekstissa. Pellen laulutulkintakin nousee kappaleen poltteen ja sävellyksellisen tunteikkuuden myötä aivan uudella tavalla siivilleen.
Duurivoittoisesta, pelkistetystä akustisen kitaran kudonnasta myöhempien päivien The Clashin tyyppisen, ryhdikkääseen vastarintakomppaukseen kasvava “Sota-ajan rakkaus” kertoo puolestaan lohdutonta mutta tarkkanäköistä sotadokumenttia Lähi-Idän viattomien siviilien elämäntilanteesta.
Albumin helmeksi osoittautuu kuitenkin viime syksynä albumin ensimmäisenä videosinglenä julkaistu, upealla kertosäkeellä varustettu pop-jalokivi “Kultaiset vuodet”, joka ansaitsisi tässä ajassa rock-radioiden instantti hitti-statuksen. Biisi on omiaan valamaan ihmisille toivoa sinnittelyssä ja selviytymisessä yli näiden synkkien aikojen. Albumin päättävä, lohdullisen miellyttävällä sävelkuluilla ja terävän sarkastisella tekstillä varustettu ‘pyykkilautakantri’ “Viimeinen kuulutus” on myös biisi paikallaan. Sen säkeissä Pellen yhteiskuntakriittinen sanan säilä osuu ehkä parhaiten maaliinsa kuin mitä koko albumilla sitä aiemmin.
Ainoastaan albumin CD-levyllä julkaistu albumin bonusbiisi “Näin tuli syys” jää “Tanssiva tuli” -levyn muun materiaalin rinnalla selkeästi tavanomaisemmaksi, harmaammaksi ja vähäpätöisemmäksikin numeroksi. Biisin pois jättäminen varsinaiselta kokonaisuudelta oli tuotantotiimiltä varsin oikea ratkaisu.
Rockers on hyvässä vireessä ja hyvien biisien myötä. Oinosen monivivahteinen, erittäin hyvällä maulla ja nyanssitajulla suoritettu kitarointi sekä Siitosen ja Kauppilan kauttaaltaan dynaamisen tiukasti kmoperoiva rytmityö ovat kehnoimmillaan hyvää ja parhaimmillaan ilmiömäistä. Albumin äänimaisema on hyvin soitettuna selkeä, hengittävä ja kirkas eikä tippaakaan keinotekoinen. Ei tule nyt heti äkikseltään mieleen, milloin aiemmin Pelle Miljoona & Rockers olisi tehnyt näin vahvaa, raikasta ja eheää albumikokonaisuutta. Kolme ja puoli pyöristyy meillä ylös päin neljään.
4/5
Leave a Reply
You must be logged in to post a comment.