(Epitaph 2012)
Aussimetalcoreryhmä Parkway Drive on uusimmalla albumillaan soitannollisesti vimmatussa kunnossa. Atlas-albumilla yhtye tarjoilee mieleenpainuvaa, modernia metallia, mikä tarkemmin tarkasteltuna on kudottu yhteen monen raskaan musiikin tyylilajien elementeistä.
Luonteen yhtyeen soundille muodostavat rujosti murjovat, 80-luvun terssiharmoniakitarahevin ja hard rockin suuntaan kumartavat kitaramelodiat, alavireriffimurjonta yhdistettynä teollisuusmetallilla maustettuihin, paikoin sludgehtaviin death-thrash-riffeihin.
[youtube 0NrzmolFQr4]
Albumi alkaa Panteran Suicide Note Pt. I :sta ja Iron Maidenin Hallowed Be Thy Namesta muistuttavalla, uhkaavasti kasvavalla, akustisella introlla Sparks, minkä jälkeen silmille räjähtävä Old Ghost/New Regrets kertoo heti mistä pohjimmiltaan on kyse. Dream Runin riffiruhjonnan joukossa kertosäkeen kaipausta itkevät melodiakierrot tekevät kappaleesta erittäin komean. Dark Daysin Fear Factory-tyyppinen katuporakatkoriffittely yhdistettynä huikean jylhiin melodiakitaroihin jatkaa albumin korkeatasoisten biisien linjaa.
The Riverissä sludge-thrash-osaston biisiin on puolestaan saatu ujutettua yhtyeen pirtaan poikkeuksellista herkkyyttä oivallisen tunteikkaalla ja kauniilla naislauluvahvisteisella kertosäkeellä. The Slow Surrenderin aaltoilevan hypnoottinen kertosäe on hieno “emohtava” elementti muuten vahvasti nyrkinpuintametalliin tukeutuvassa äänimaisemassa. Sleight of Godin voi kuvitella olevan goottimaisessa rujoudessaan eräänlainen päivitys Paradise Lostin Gothic-ajoista. Albumin loppupuolelle tultaessa kappaleista alkaa löytyä alkupään raa`an jyystämisen ja heviriffittelyn vastapainoksi pehmeämmillä elementeillä toimivaa imua, harmoniakerroksia jousisovituksineen kauniine ja puhtaine kitarointeineen. Yhdessä kaikki nämä kaikki piirteet punovat Parkway Driven neljännestä albumista maukkaan ja kompaktin yhdistelmän post-modernia ja perinteistä metallia.
[youtube _7lpftvYDMA]
Suurimpana miinuksena yhtyeen soinnille on, että sen sinällään todella toimiva metallimikstuura sotketaan vokalisti Winston MacCallin suoraviivaisen mutta pidemmän päälle kuitenkin varsin staattisen ja vivahteettomaan ärinähuutolaulun alle. Yhtyeen sinällään erinomaisella maulla ja taidolla jännitetty draaman kaari jää vajaaksi jokseenkin yksipuolisen ja liian usein kasvottomaksi osoittautuvan huutovokalisoinnin takia.
Atlas on tuotantonsa osalta tasapainoinen, vaikkakin aavistuksen kliininen albumi. Sitä kuunnellessa herääkin ajatus nykymetallin genremääritelmien turhamaisesta pakko-uudistumisesta. Puhtampia lauluosuuksia lisäämällä Parkway Driven musiikki olisi 90-luvulla tullut helpostikin määritellyksi sludgehtavaksi asennemetalliksi. Yhtye sekoittelee elementtejä metallin kentältä ristiin rastiin, paikoin genrerajojen ylikin onnistuen silti pitämään kappaleensa hyvin kompakteina ja hengittävinä.
Paikoin Parkway Drivea kuunnellessa mielen valtaa ajatus, että yhtye olisi saanut sinällään monivivahteisista kappaleista puristettua vielä enemmän irti herkkyystasoja, dynamiikkaa, sekä välitettyä kuulijalle ennalta arvaamattomuuden tunnetta metalcore-genremääritelmän sanomattomia lainalaisuuksia ja tyypillisiä ratkaisuja vastaan toimimalla. Tämä silläkin uhalla, että hard coreimmat PWD-fanit eivät olisi pitäneet sellaisesta.
4/5