Jos joku olisi tullut väittämään kymmenkunta vuotta sitten, että Accept ilman Udoa myy Pakkahuoneen etukäteen loppuun vuonna 2014, olisi hänelle ollut helppo naurahtaa, että älä unta nää. Mutta kaikesta epätodennäköisyydestään huolimatta näin pääsi käymään – kiitos ennen kaikkea Acceptin kolmen kovaksi kehutun comeback-levyn, joista tuorein Blind Rage käväisi jopa Suomen listaykkösenä. Osa kunniasta kuuluu myös illan päälämppärille, Battle Beastille, jonka hurjaa lavakuntoa ylistetään kaukana maamme rajojen ulkopuolellakin, eikä syyttä.
Vaikka Battle Beast kiertää ahkerasti myös Suomea, olen onnistunut missaamaan bändin toistuvasti jo yli kolmen vuoden ajan. Näin ollen bändin nykyisen solistin, Noora Louhimon, edesottamukset olivat tähän asti tulleet tutuiksi vain levytysten ja videoiden kautta. Niiden perusteella odotukset olivat varsin korkealla. Eikä Mansen likka todellakaan pettänyt niitä, vaan venytteli taipuisia äänijänteitään kotiyleisönsä edessä kuin hurmoksessa.
Mahtavassa vedossa oli muukin bändi. Vanhan liiton hevimetallin ilosanoma tarttui ongelmitta myös yleisöön, joka oli toki lauantai-illan ansiosta varsin vastaanottavaisessa kunnossakin. Mutta ilmeisen moni oli selvästi tullut luukuttaneeksi Battle Beastiä kotioloissakin, sillä porukasta löytyi kiitettävästi niitä, joilla oli myös sanoituspuoli hallussa.
Materiaali painottui odotetusti viime vuonna julkaistuun Battle Beast -kakkoslevyyn. Siltä kuultiin yhteensä seitsemän biisiä, joiden lisäksi settiin mahtui Steel-debyytiltä napattu Iron Hand. Heti avauksena tullut Let It Roar sai nyrkit ilmaan ja niskat nyökkymään hyväksyvästi ympäri salia. Meno jatkui kovana koko 40-minuuttisen setin, jonka päättäneet Enter the Metal World ja Out of Control jättivät Pakkahuoneen niin lämpimäksi, että illan pääaktin oli helppo astua lauteille.
Acceptin suurimmaksi ansioksi täytyy nostaa se, että se vältti hienosti helmasynnin, johon niin moni muu takavuosikymmeninä kultaiset vuotensa elänyt saman genren bändi lankeaa: pelkällä nostalgialla ratsastamisen. Pakkahuoneella kuulluista paristakymmenestä biisistä selvästi yli puolet oli yhtyeen tämän vuosikymmenen tuotantoa, eikä niiden soittamista tarvinnut hävetä yhtään. Wolf Hoffmanin ja Peter Baltesin sävellyskynät ovat huipputerässä, ja laulaja Mark Tornillokin täyttää Udon suuret saappaat varsin kivuttomasti.
Klassikoiden pariin sukellettiin vasta neljän biisin jälkeen, kun ämyreistä kajahti ilmoille kova kolmikko Losers and Winners, London Leatherboys ja Starlight. Myönnettävähän se on, että ne saivat porukkaan enemmän eloa kuin tuoreempi materiaali, vaikka monet Tornillon aikaiset tuotoksetkin olivat kyllä tämän keski-ikästyvän yleisön hallussa.
Myös setin jälkipuolella eniten mökää synnytti luonnollisesti nostalgiaosasto Restless And Wild, Princess of the Dawn, Fast as a Shark ja encoreiksi säästetyt pakolliset Metal Heart ja Balls to the Wall. Mieltä lämmitti mukavasti niin ikään ihan loppupäähän jätetty, itseironiselta kalskahtava Teutonic Terror.
Bändin sielut ja ainoat alkuperäisjäsenet Hoffmann ja Baltes ottivat koko kaksituntisen ajan kiitettävästi kontaktia yleisöön, virnuilivat tuttuun tapaansa hyväntuulisesti ja vetäisivät jossain vaiheessa hauskan battle-soolonkin. Isoa plussaa on pakko antaa myös siitä, etteivät soittajat huikeista taidoistaan huolimatta ängenneet mukaan yhden miehen rumpu- tai kitarasooloja, joilla on tapana pilata tehokkaasti keikan tunnelmaa.
Keikka eteni tappavan tehokkaasti kuin saksalainen panssarivaunu ilman pitkiä välispiikkejä tai muita hidasteita. Vähän pidemmät tauot biisien välillä eivät itse asiassa olisi olleet lainkaan pahitteeksi, sillä ne olisivat rytmittäneet settiä sopivasti. Pientä miinusta tulee myös Tornillon äänestä, joka ei ollut aivan parhaassa vireessä. Mies vaikutti muutenkin välillä väsyneeltä, kenties kymmenen tunnin bussimatkasta, jonka bändit olivat tehneet päivän aikana edellisillan Tornion keikalta.
Kokonaisuutena keikka oli joka tapauksessa onnistunut ja osoitti, että Accept (eli Assepti) on edelleen yksi germaanihevin kovimmista nimistä maailmassa.
