(Spinefarm records 2012)
Hämeenlinnan metallimutantti Pain Confessor takoo väkevää metallimikstuuraa, missä yhdistyvät vanhan liiton thrash-, death-, rock- ja black-metal sekä progahtavat ja popahtavat vaikutteet. 90-luvulla tällaista musiikintekoideologiaa kutsuttiin cross-overiksi. Pain Confessor on vuonna 2012 jo pitkän linjan yhtye. Se siirtyi neljännen albuminsa myötä Spinefarmille. Yhteen ilmaisua on vaikea lokeroida yksioikoisesti mihinkään eksaktiin metallin alakategoriaan, sillä sen vaikutteet tulevat tarkemman katsastelun perusteella laajalta musiikilliselta kentältä.
Paketin avaava Oceans of Sickness ilmentää Strapping Young Ladista ja Devin Townsendin tuotoksista muistuttavaa, skitsofreenistä hyökyaaltoilua Morbid Angelista muistuttavan kuolonkaahauksen ja mahtipontisen modernin melo-rock- kertosäkeen välillä. Blood Eagle seuraa tätä bläkkisriffien ja melo-deathin välisellä, avoimella flirtillä 90-luvun lopun Samaelin ja vanhemman In Flamesin döddismutaation malliin.
Julmetun kovatempoinen, temaattisesti intuition johdatuksesta impulsiiviseen väkivaltaan ja tuhoon johtava Inward puolestaan vangitsee otteeseensa tiukalla puolinelsonillaan, mihin hengittävyyttä on haettu oivallisesti alku- Amorphiksesta muistuttavalla, rujolla slaavilaismelankolisella kertosäkeellään. Soilworkin ilmatilaa viistävä Grief on kaikessa katkerassa raskaudessaan ja lennokkuudessaan erittäin hyvä, moderni hevibiisi, ja se kuuluu ehdottomasti albumin parhaimpaan antiin.
[youtube E–N0McPOB4]
Incarceratedia kuunnellessa sen kappaleet jytäävät keskimäärin todella mallikkaasti. Ne osoittavat kuitenkin toimittavansa pidemmän päälle turhankin samankaltaista kaavaa, missä säkeistöissä puristetaan niin maan perkeleesti öristen ja huutaen, kun kertosäkeisiin haetaan vastapainoksi kaikki mahdollinen mahtipontisuus niin kitaroiden voima-avosointuja kuin myös melodista orgasmia muistuttavia puhtaita tuplalauluja myöten. Kappaleiden väliosat ovat kauttaaltaan tempoa hidastavia ja mosh-painotteisia, missä tuplabassarit jykyttävät tai niihin sisällytetään monenmoisia metallisen progahtavia elementtejä.
Kaikessa runsaudessaan yhtye näyttää tällä toki kyntensä halliten metallimusiikillisten ilmaisujen varioimisen. Kuitenkin levyn kuuntelemisen myötä alkaa välittyä tunne, että kappaleisiin on ympätty tavaraa turhankin laajalta skaalalta. Toisaalta tämän kaltainen sävellysfilosofia on mitä ilmeisemmin yhtyeelle tarkoituksenmukaistakin, mutta sen myötä kappaleet alkavat kuulostaa keskenään turhan samankaltaisilta, ennalta-arvattavilta, jopa tylsiltä.
Pain Confessorilla on ammattitaitoa ja sävellyksellistä tyylitajua, mutta sovitustyössä yhtyeellä olisi mietittävää. Dynamiikkaa ja sen tajua siltä löytyy, mutta ajatusta siitä kuinka sitä hyödynnetään soisi siltä löytyvän enemmän. Yhtyeen soitto on tiukkaa kautta linjan, mutta pro-tools-tuotanto on tässäkin tapauksessa vietellyt ja tehnyt tehtävänsä modernin metallin kastroivana seireeninä, eikä albumin soundimaisema erotu edukseen standardisoundisista, moderneista hevilevyistä mitenkään.
Kaikessa raskaudessaan toivoisin yhtyeeltä jatkossa biisien tekoon ja tuotantoon lisää rohkeutta ja ehdottomuutta, ettei turvallisten latujen hiihtäminen pääse tuomaan sivuoireena puuduttavuuden tunnetta. Samalla kappaleiden ytimekkyys yhtyeen potentiaaliin ja yritykseen nähden nousisi myös aivan uudelle tasolle. Incarceratediin on ladattu tunteen paloa aivan tuhottomasti, mutta lopputulos ei tällä kertaa kuitenkaan potki niin kuin sen oli ilmiselvästi tarkoitettu.
3/5
[spotify uri=”spotify:album:1axuK4EQqWuKnMKKn5ooy2″]