(Ortega 2010 / re-issue: Aesthetic Death 2012)
Mustamaalaamisen positiiviset puolet ovat täällä taas. Proge-, sludge-, death-, groove-, gootti- ja doom- metallia omanlaisekseen, maittavaksi sopakseen hämmentävä, hollantilainen Ortega on loihtinut oivallisen albumillisen todella tummaa raskassoututyylittelyä. Alunperin yhtyeen omakustanteena vuonna 2010 julkaisema debyytti on Aesthetic Death -yhtiön uudelleenjulkaisemana yhteensä albumin kolmas julkaisupainos.
Ortega taiteilee katkorytmistä, voimakasta mutta silti monen sorttisia mausteita sisältävää, täyteläisen tummaa noidankehätranssiaan jossain My Dying Bride- Celtic Frost- Pink Floyd -akselistolla operoivalla musiikillisella tilalla. Se käyttää rytmirunttauksensa rakennusaineina ja kiintopisteinä pelkistettyn rujoja melodiakulkuja. Yhtye operoi tehokkaasti kekseliästä, maalailevaa musiikkia käyttäen erinomaisesti apunaan aistillista biisinrakennustaitoaan hillityn tyylikkäästi. Yhtyeen tylytystunnelmointi on sinällään kiehtova kattaus hitaasti syttyvää, hidastempoista ja modernia metallimaalailua, mikä saa parhaimmillaan hengen salpautumaan pitäen kuulijan otteessaan läpi koko teoksen.
[youtube FDffjsI8Y6s]
Still-introbiisin jälkeinen Into The Waves kuulostaa hillityssä massiivissuudessaan kasaan luhistuvan tuulimyllyn viimeisiltä hetkiltä. Shipwrecked yhdistää Gothic-levyn aikaisen Paradise Lostin rujon melodisuuden matelevaan, eurooppalaiseen runttametalliin juurensa ulottavalla sludgellaan.
Komea, puhtaita stemmalauluja kaikuva psykeitkuvirsi The Siren kasvaa puolestaan uhkaavan hienosti viuluin ja selloin koristeltuine tunnelmankasvatuksineen tuoden ensisijassa mieleen My Dying Briden ja Anatheman 90-luvun alkupuolen vahvan emotionaalisten tuotosten välittämät tunnetilat. Octagon ja Chaser pelaavat edeltäjänsä kanssa samoilla elementeillä, mutta eivät yllä kappaleina albumin alkupään materiaalin tasolle. Levyn lopuksi, hiipivän uhkaava The Oracle roiskauttaa pari tulppaaninkasvattajakylän kukkapenkit pariksi kesäksi täysin käyttökelvottomiksi vuorovesimassallaan.
1634-albumin tuotanto on onnistunut lisäaineettoman ja tasapainoisen miksaustyön myötä, vaikka pari biisiä sirisee yliohjautuvan mastermiksauksen myötä, mutta ei kuitenkaan erityisen häiritsevästi. Lupaava yhtye ja mielenkiintoinen tuttavuus on kyseessä. Hienoisella nyanssien lisäämisellä ja albumin tunnelmaa yksiulotteistavan, paikoin puuduttavan örinälauluun kylkeen melodisen vastapainon lisääminen tekisi paketista täydellisyyttä hipovan.
4/5