Tampereen punk ‘n rollin rämäremmi Nyrkkitappelu on uusimman albuminsa “Ongelmanuorten sävellahjan” myötä vakiinnuttamassa paikkaa kotimaan kirkkaimpien kiintotähtien joukossa omassa genressään. Yhtye saapui lämppäreineen lauantaina Helsingin Ääniwalliin tarjoilemaan roppakaupalla uuden albuminsa tavaraa höystettynä vanhoilla jyystöbiiseillään.
illan avasi porilaislähtöinen Maria Makaaberi, jonka vahvasti DIY:n tuoksuinen soitanta ja elämöinti oli värikkään riemukasta mutta otteiltaan sangen hapuilevaa. Toki on hyvä, että yhtyeet eivät ota juttuaan turhan vakavasti, mutta mikään alleviivattu, hedelmäkarkkipussin värinen vitsikään se ei saisi olla. Illan avanneen mimmibändin sinällään sympaattisia piirteitä sisältäneestä hommasta ja grungahtavan epäpoliittisesta riehumisesta jäi nimittäin valitettavan tekemällä tekaistun hassuttelun jälkimaku. Enemmän treeniä ja oman jutun tivistämistä kaivattaisiin täällä päässä.
Svart Recordsin kautta juuri toisen albuminsa “Kuluneita kaikuja” julkaissut keravalaislähtöinen Aino & Hajonneet vetäisi pop-orientoituneen iskelmärock-settinsä tanakan tehokkaasti. Vaikka allekirjoittaneen omaa osastoa yhtyeen imelähkö ‘räävittömämpi Haloo Helsinki tai Maija Vilkkumaa‘ -tyyppinen, sisäsiisti ihmissuhdevatvominen ei olekaan, oli paikalle saapuneelle yhtyeen fanikuntaa kiitettävästi, jolle viisikko tarjoili jämysti soitetun vedon. Sähköjäniksenä ympäri lavaa pomppineen vokalistin, Aino Laakson antaumuksellisen esiintymisen myötä energinen setti kantoi hyvin, ja biisintekijöinä yhtye on ottanut aimo askeleen eteenpäin ensimmäisestä levystään.
Muutoin semisti nousukiidossa olevaa ja punk-yhtyeeksi (remprakan Ratsia-coverin , “Ole hyvä nyt” esittämisestä huolimatta) jollakin hämmentävällä perusteella kuvailtua, banaalin mustiin rokkikuteisiin sonnustautunutta yhtyettä vaivaa ikävästi kustomoidun tuotteistettu valmiiksi pureskellun purkkamällin maku. Myös yhteiskunnallista viestiä kaikin keinoin karttavalla sanoituspuolella mennään välillä sen verran kornilla osastolla, että kuulija vaivaantuu. Jossain kohtaa suorastaan raivostuu.
Vaikka illan orkestereista Aino & Hajonneilla olisikin punkin kanssa vähiten tekemistä keskenään (itseasiassa yhtä paljon keskenään kuin karhulla ja ananaksella) ei käy kiistäminen, etteikö yhtyeellä olisi potentiaalia vetää onnistuneita keikkoja tulevaisuudessa isommillakin, pop-henkisemmillä lavoilla. Etenkin Ainon sikamagee iskelmä-tyyppisen laulusoundin vibrato tukee tätä ajatusta. Punk-keikkaillat näinkin uuden aallon pop-orientoituneelle yhtyeelle tuntuu kuitenkin olevan auttamattoman väärä foorumi tuoda osaamistaan esille.
Sitten illan kohokohtaan. Tampesterista tultiin nääs ennakkoluulottomasti mutta ehkä alkuun myös hieman jännittäen. Kiistatta vuoden jos toisenkin kotimaisen punk rock -julkaisun, “Ongelmanuorten sävellahjan” (Blast of Silence) pari viikkoa takaperin ulostanut räikkärock-nelikko Nyrkkitappelu on nimi, jolla on täydet mahdollisuudet nousta koko kansan huulille aivan kuin sittemmin erinäisten ikävien sattumusten summana rähmälleen mäkimontun pohjalle leiskautuksensa päätteeksi kaatunut Pää Kii vuosikymmen sitten.
Mäkihyppyyn liittyen, settiin kuului myös Nykäsmasa-vainaalle ilmeisen omistettu, parin vuoden takainen, suoraviivaisen tehokas mutta muutoin hieman ilmeetön 7″ singlenäkin julkaistu roketti “Laiffi vetää mua feissiin”. On kuitenkin huomattavaa, että Nyrkkitappelu on turboahdettu punk ‘n roll -yhtye, jonka biisintekotaidot ovat todistettavasti parantuneet olemassaolonsa aikana vuosi vuodelta. Tämä korostuu etenkin uusimman LP:n ja viimeisimpien lyhytsoittojen biisien lennokkuutta vertailtaessa ennen korona-aikaa julkaistujen biisiensä luonteeseen ja toimivuuteen.
Yhtye saapuu Vallilan UG-musapyhätön lavalle hieman klo 22 jälkeen. 1970-luvun kirkkaansiniseen samettifrakkipukuun sonnustautunut punapäisen sympaattinen vokalisti, Dr. Feelgoodin Lee Brilleaux-vainaan henkeen sonnustautunut Hepe alkaa ensitöikseen höpöttää ja esitellä yhtyettä ja ekaa biisiä niin kuin paikalle saapunut, bauttiarallaa klubitilan täyttänyt jengi ei jo lähtökohtaisesti tietäisi, mistä yhtyeestä ja biisistä on kyse. Kun yhtye lyö “Tästä se lähtee” -biisin käyntiin, jälki on selvää. Yhtyeelle lähettäisin terveiset, että: “Perkele. Ensi kerralla suoraan avausbiisiä tiskiin ja lässytykset sikseen”. Muutenkin yhtyeen ramo-sykkeiset biisit saisivat tulla setin tuoksinnassa tiheämpään tahtiin ilman liikoja tsi venytettyjä tuumaustaukoja. Tällaisella matskulla ei nimittäin voi epäonnistua. – Tai voi, mutta silloin pitää osata mogata ihan tosissaan.
Uudelta Nyrkkis-albumilta ei nimittäin huonoa biisiä löydy. Muutenkin bändi oli hyvässä soitannollisessa kuosissa. Kitaristi Juho Pöllänen on uuden ajan kotimaisen punk rockin tyylitajuisimpia kitaristeja ja biisinikkareita. Yhdessä Jee Jee Lavone:n ärhäkän monipuolisesti biisejä täydentävän, pitkin basson kaulaa mutkittelevan bassottelun kanssa hänen 6-kirlinen toimituksensa toimii parhaimmillaan tappavasti. Tämän kaiken tukipilarina toimii eräs kotimaan tiukimpiin uuden punk-rumpaleihin lukeutuva “Luca Di Giovanni”, jonka vastustamaton, leveä hymy pitkin settiä sulatti yleisön sydämet. Myös yhtyeen uusissa biiseissä toimivat punk-kuorohuudatukset ansaitsevat oman kehunsa.
Tuoretta hittikimaraa ja vanhempaa kauraa riitti kautta keikan 16 kappaleen. Hepen vaatteet vähenivät sitä myötä kun hiki alkoi virrata. Ainoastaan Turbonegron nivushien tuoksuinen “Mummopyörällä”, tehokas “Nopeet lasit” ja rasittavasti itseään toistavasta korvakarkista kuuntelukertojen myötä erääksi albumin suosikkibiisikseni noussut “Ootan viikonloppua” jäivät albumin materiaalista lopulta uupumaan.
Setin koomisimpia hetkiä oli Hepen pyytäessä pokkana koko keikalle raahautunutta naisväkeä änkemään eturiviin kuuntelemaan vanhempaa, tylsähkösti junnaavaa “Mimmit, mimmit, mimmit” -rokettia. Nyrkkäreiden uran alkaikojen pikkuhitit “Tekis mieli ryöstää Siwa” ja “Voi pyhä äiti nyt mennään” lisäsivät yhtyeen koneeseen ehkä kierroksia mutta ei sinällään setin lennokkuutta. Setin lopussa “Vitosen stretseissä” Hepen kautta setin puhtaana kuultanut lauluääni alkoi myös pätkiä ja mennä epikseen, liekö osasyynä herran koko setin mitalta laulun ohessa jatkunut sporttisen treenihenkinen päkiähyppely… vaiko puutteellinen laulutekniikka? Mene ja tiedä…
Keikan ainoa selkeä soundipoliittinen miinus oli loppupuolen setissä Lavosen bassosoundin muuntuminen terävän diskanttisoundin omaavasta, dynaamisesta jylystä kummallisen tunkkaiseksi huminaksi. Silti yhtye raivasi settinsä kunnialla maaliin saakka. Encoreina kuullut kansallisen Karalahti-suitsutuksen keskiöön tarkasti tähdätty antikliimaksi “Mä haluun olla Jere” ja setin toimivin puhdas action rock-rykäisy “Nyrkkitappelu parkkipaikalla” niittasivat kuitenkin iltaman päätökseen hienosti. Eikä tarvinne erikseen kertoa, että kuuma tuli yleisössäkin.
Nyrkkitappelu on viimein reilun kymmenen vuoden olemassaolonsa ja sitkeän puurtamisensa myötä puhjennut musiikilliseen kukoistukseensa. Vielä kun uudet biisit saavat lisää keikkarutiinia alleen, yhtyeestä voi povata entistä tiukemmin käyntiin ja vauhtiin hirnahtavaa, pitelemätöntä rokkikonetta. Nyt vielä viimeinen silaus tervettä keikkarutiinia alle uusien biisien osalta ja täyttä höökiä samaa rataa, niin ihan pirun hyvä ja tiukka tästä tulee. Oikein hyvä tämä on nimittäin jo nyt.
kuvat: Mikko Nissinen
Leave a Reply
You must be logged in to post a comment.