“No siegheiling, Peace!” – Totinen ja kujeileva kulttisuosikki Laibach ei jättänyt kylmäksi

Laibach
Klubi Tampere
18.3.2015

Slovenialainen Laibach on herättänyt uransa aikana hämmennystä avantgardea ja industrialia yhdistävällä provosoivalla musiikillaan. Yhtyeen edesottamuksia voisi kuvailla laveamminkin, mutta tiivistettynä kyse on kulttisuosiota nauttivasta yhtyeestä, jonka juuret juontavat aina 80-luvun alkupuolelle.

Klubilla Laibach keskittyi kuitenkin tähän hetkeen, ja valtaosa liki kahden tunnin mittaiseksi venähtäneestä setistä omistettiin vuoden takaiselle Spectre-albumille. Ilta kuitenkin avattiin Olav Trygvason Poemilla, Edvard Griegin kesken jääneeseen oopperaan pohjautuvalla massiivisella kappaleella.

Setti oli jaettu kahteen osaan, joiden välissä pidettiin kymmenen minuutin breikki. Kun eeppinen industrial-ooppera saatiin päätökseen, seikkailtiin setin ensimmäinen puolisko Spectren maisemissa. Sanomaltaan nimeään painavampi Eurovision, päähän vihellyksellään tarttuva Whistleblowers ja raskas Resistance is Futile veivät viihdyttävää iltaa eteenpäin.

Tauon jälkeen aloitettiin coverilla, joista Laibach on muutenkin tunnettu. Jeanne Moreaun Each Man Kills the Things He Loves keinui vielä rauhallisesti, mutta pian sukellettiin raskaampiin tunnelmiin. Uusien kappaleiden lomaan oli ujutettu pari vanhempaa vetoa, Wat-levyn B Mashina ja NATOlta tuttu lainakappale Alle Gegen Alle.

Laibach ei säästellyt äänenpaineessa, vaan yhtye tuotti meteliä liki niin kovaa kuin ämyreistä irtosi. Rintalastaa potkivien konerumpujen lisäksi rytmistä huolehti orgaanisempi äänilähde, elävä rumpali.

Ruhjovaa äänimassaa oli varsinaisen setin jälkeen jäljellä kolmen biisin verran. Yhtye palasi vielä lopussa Wat-levyn militantteihin tunnelmiin soittamalla Tanz mit Laibach ja Das Spiel ist aus -iskusävelmät. Vihonviimeisen niitin iski alkuperäisestä liki tunnistamattomaksi muokattu Opus-laina Leben heißt Leben, jossa Milan Frasin matala murahtelu kohtasi yhtä lailla matalataajuuksisen ja säröisen äänivallin.

Juttelun yhtye hoiti omalla tavallaan soittamalla välispiikit nauhalta. Siinä missä esiintyjien naamat pysyivät korostetusti peruslukemilla, olivat välispiikit silkkaa montypythonia. Utuinen tunnelma ja komeasti välkkyvät valot taas takasivat sen, että karkkia riitti korvien lisäksi myös silmille.

Laibach oli raskas ja monotoninen, viihdyttävä ja monipuolinen, totinen ja vitsaileva – kaikkea tätä samaan aikaan. Yhtyeen historiasta löytyy useampia albumeita, jotka olisivat ansainneet huomion, mutta erinomainen ilta syntyi näistäkin aineksista.

Teksti, Jukka Kastinen
Kuvat, Olli Koikkalainen