Nausea : Extinction – “Metallisen jenkki-crustin kulmakivi lisähöysteillä”

Itä-rannikon crust punkin metallisemman päädyn johtoryhmiin kuulunut, vuonna 1985 perustettu Nausea on vuosien saatossa noussut erääksi yhdysvaltalaisen ug-musiikin helmeksi. Yhtyeen perustajahahmon, Basisti John John Jessen, Agnostic Frontin vokalistin, Rogerin pitkäaikaisen elämänkumppanin, kipakkaäänisen vokalistin, Amy Miretin, mm. Reagan Youthista, Hellbentista ja Sacrilegesta (US) tutun kitaristin, Victor “Vic Venom” Dominicis’n ja sittemmin maailmanluokan metallijättien, Soulflyn, Sepulturan ja Ministryn riveissä kannuttaneen Roy Mayorgan sekä vokalisti Al “Horns” Longin muodostama viisikko äänitti yhtyeen ainoaksi jääneen albumin, “Extinctionin” vuonna 1990.

Nausean metallisen hardcore punkin, sludgen, reggaen, kokeellisempien elementtien yhdistelemisen myötä se erottui edukseen keskimääräistä avarakatseisempana ja ilmaisullisesti näkemyksellisempänä hardcore-viitteisenä , jonka musiikki opittiin lokeroimaan ‘crust punk’ -tittelin alle. Yhtye paiski noina aikoina kovasti töitä, kiersi ympäri maailmaa ja hankki mainetta eräänä genrensä vaikutusvaltaisimpana yksikkönä. Kylmän sodan aikaisesta maailmankuvasta, eläin- ja ihmisoikeuksien toteutumattomuudesta, luonnon turmelemisesta, kodittomuudesta, poliisiväkivallasta ja ylikulutuksesta inhorealistiset tekstinsä ammentanut yhtye avasi kyseisellä teoksella tietä tuhansille ja taas tuhansille anarko-yhtyeille.

Kotimainen Svart Records jatkaa pienten kulttuuritekojensa sarjaa julkaisemalla alunperin Yhdysvalloissa Profane Existencen ja Briteissä Meantime Recordsin vuonna 1990 julkaiseman ja yhtyeen ainoaksi pitkäsoitoksi jääneen LP:n, “Extinction”, jota on ollut todella vaikeaa löytää marginaalimusiikin distroista ja levykaupoista vuosituhannen taitteen jälkeen. Laajassa kuvassa yhtyeen pääosin d-beat -pohjainen sahaus on velkaa usean edelläkävijäbändin likaiselle ja vihaiselle runttaukselle sekä yhteiskunnallisesti tiedostavalle meiningille. Näistä yhtyeistä esimerkkeinä voidaan selkeimmin mainita Amebix, Discharge, The Exploited, Crass, AntiSect, Black Sabbath ja Motörhead. Miretin ja Longin vuorottainen verbaalinen tylytys oli lajissaan ensimmäisiä osin naisvokalisoinnin vahvalla presenssillä varustettuja ääripunkin teoksia. Jack Controlin tekemä re-masterointi toimii Nausean epämusiikillisen tylytyksen tukena erittäin hyvin, ja albumi kuulostaa DIY-pohjaisen tuotannon äänitteeksi kirkkaalta ja hyvin potkivalta. Jo Jessen taiteilema, genretyypillisesti ainoa oikea värimaailma: musta-valkoinen, vaikuttavan groteski kansitaide on syy

Albumin bonusraidoiksi on lisätty tyylillisesti alati metallisemmat vuonna 1991 Allied Recordingsin julkaisema 12″ EP “Cybergod” ja vuonna 1992 Graven Recordsin julkaisema EP, “Lie Cycle“, joka jäi lopulta vuonna 1992 hajonneen Nausean viimeiseksi julkaistuksi. Jessen luotsaamien nuorten Manhattanin Lower East Siden squat-sissien esimerkkiä on sittemmin hyödynnetty hiilipaperikopion tarkkuudella myöhempien aikojen crust-bändien toimesta ihan liiallisuuksiinkin asti.

Nausea oli ajassaan yhtye, joka sekoitteli epämusiikilliseen soppaansa pelottomasti aineksia useista genreistä. Soitannollisesti he olivat myös poikkeuksellisen taitava ja moniulotteinen crust / hardcore bändi. Kaikki tämä välittyy kyseisellä julkaisulla Kyseessä on yhdysvaltalaisen punk rockin historiaa läpivalaistuna myös sen verran merkittävä julkaisu, että viimeistään kyseisen uudelleenjulkaisun myötä on se syytä löytyä kaikkien itseään arvostavien ääripunkkia diggailevien hemmojen ja hemmottarien levy-hyllystä.

4/5