Rankasti uudistunut Pori Jazz oli tänä vuonna tulikokeen edessä, mutta selvisi siitä loistavasti. Festivaali teki kuluvan vuosikymmenen yleisöennätyksensä kaikkiaan 60 000 kuulijalla, vaikka konserttipäivät oli karsittu neljästä kolmeen. Kovatasoinen ohjelmisto ja ”samalla lipulla enemmän” -politiikka houkuttelivat jazzkansaa, vaikka omat alkoholijuomat oli nyt jätettävä porttien ulkopuolelle.
Laukkujen toistuva kopeloiminen, vesipullojen tyhjennys- ja täyttörumba sekä jokseenkin brutaalisti päälavan edustan katkaissut anniskelualue olivat kuitenkin pieniä harmeja festivaalilla, joka tarjosi yhdistelmän tinkimätöntä jazzia, suuren yleisön suosikkeja ja huikeita bileitä. Perjantain kattaus käy oivaksi esimerkiksi uuden linjan parhaista puolista.
Jazzfestivaali jazzfestivaalin sisällä
Jo etukäteen oli helppo arvata, että Lokkilavan paluu osaksi Pori Jazzia on huippuveto. Siitä huolimatta vehreän ja nostalgisen konserttipuiston tunnelma yllätti. Lokkilavalle oli varattu huippujazzia iltakymmeneen asti, mutta penkeiltä löytyi poikkeuksetta tilaa mihin aikaan päivästä tahansa. Kauemmas lavasta sijoitetulla anniskelualueella saattoi välillä käydä siemaisemassa lasillisen sen kummemmin jonottamatta.
Sisäkonserttien puutteessa Lokkilavakin osoittautui yllättävän intiimiksi näyttämöksi, jossa pystyi keskittymään hillittyyn diggailuun. Osa esiintyjistä olisi kuitenkin vaatinut rikkomattomampaa atmosfääriä, jotta musiikki olisi todella päässyt oikeuksiinsa. Etenkin perjantai-iltapäivän avanneen Oddarrangin elokuvalliset maisemat saivat paikoin säröjä päälavalla esiintyneen Bilalin kiekaisuista.
Pori Jazzin vuoden taiteilijaksi valitun rumpali Olavi Louhivuoren luotsaama hieno yhtye olisi sopinut paremmin Porin teatterin hämyyn, mutta ei aurinkoinen iltapäiväkään aivan väärä ympäristö ollut. Helteen helliessä oli helppo sulkea silmät, oikaista nurmikolle ja nauttia Oddarrangin maalauksellisista sävellyksistä, joihin toisaalta särökitara, toisaalta Osmo Ikosen sello ja vokaalisuoritukset sävyttivät kiinnostavasti.
Seuraavana esiintynyt John Scofield Überjam Band torjui päälavalta kantautuneet häiriöäänet pistämällä pystyyn omat autotallijamit. Muuntautumiskykyiseksi kitaristiksi tiedetylle Scofieldille ylijamiyhtye on projekti, jossa saa irrotella vapaasti niin genrevalintojen kuin soolojenkin suhteen. Rumpalin, basistin ja kahden kitaristin kombo seikkaili sujuvasti muun muassa funkin, bluesrockin ja New Orleans -jazzin maailmassa. Jamihenkisyys materialisoitui parhaiten tavassa, jolla bändi sai yhdestä rouheasta riffistä versomaan minuuttien mittaista sooloilotulitusta. Välillä kitaramaestro pääsi keskittymään jazzillisemman materiaalin tulkintaan, mutta svengi oli taattua joka tyylillä.
Perjantain hienoimmasta jazz-elämyksestä vastasi Lokkilavan illan päättänyt Tigran Hamasyan. Armenialaisen pianovirtuoosin tuotannossa jazziin yhdistyvät Kaukasuksen alueen kansanmusiikki ja progressiivinen rock. Monipolvisiin sävellyksiin syventyessä joutui tuon tuostakin muistuttamaan itselleen, että niitä tulkitsee pianotrio höystettynä laulajalla. Musiikki oli yhtyeen kokoa isompaa, ja vaikka lavalla nähtiin soittajien huikeaa yksilötaitoa, oli konsertti myös maestronsa vaikuttava kokonaisteos.
Kasaridisko sulki ilmatilan
Elektronisten musiikin artistien live-esiintymisiin on välillä hankala motivoitua. Musiikkihan tulee enimmäkseen nauhalta, joten miksen vain jäisi kotiin kuuntelemaan levyä? Genren edustajat ovat onneksi ratkaisseet ongelman lataamalla yllätykset ja lisäarvopaukut soiton ja sovitusten sijasta näyttävään esillepanoon. Sen ansiosta myös perjantain pääesiintyjän Pet Shop Boysin audiovisuaalinen elämys pesi kirkkaasti omalla sohvalla kyhjöttämisen. Eikä hittejäkään ollut jätetty kokonaan uudelleen sovittamatta.
Pori Jazzissa ei ole pahemmin panostettu valokalustoon, sillä konsertit ovat yleensä loppuneet ennen auringonlaskua. Lähin vertailukohta lienee muutaman vuoden takainen Massive Attackin synkän vaikuttava trip hop show. Häpeilemättömän populaaria hittimateriaalia tehtaileva Pet Shop Boys on kuitenkin luonteeltaan varsin erilainen yhtye. Se tekikin kaiken värikkäämmin ja yliampuvammin: satyyripukuisia tanssijoita, lukuisia vaatteidenvaihtoja ja hassuja hattuja sekä tietenkin kimpuittain lasereita sisältäneen spektaakkelin vuoksi jopa Porin ilmatila oli huhujen mukaan suljettu puoleksitoista tunniksi.
Charmikkaasti pilke silmäkulmassa esiintyneen Neil Tennantin ja tiukasti kosketinkioskinsa takana pysytelleen Chris Lowen hittiparaati oli vähintään itse show’n veroinen. 30-vuotisen uransa aikana kaksikko on tehtaillut komean listan huippubiisejä, joita on helppo ripotella koko setin pituudelle kiristämään bailuruuvia vähä vähältä. Keikka alkoi uusimman levyn Axis-avausbiisillä, mutta nopeasti siirryttiin yleisön himoitsemiin parhaisiin kasaripaloihin. Kun jo setin alkupuoliskolle oli sijoitettu hävyttömän tarttuva Suburbia ja yhtyeen megahitteihin lukeutuva West End Girls, alkoi vannoutuneinkin piknikväki nousta jorausvalmiuteen.
Keikan toinen puolikas olikin tykitystä, jollaista Pori Jazzissa harvoin kokee. Jos Bob Dylan oli edellisenä iltana aiheuttanut monelle pettymyksen jättämällä hitit soittamatta, niin nyt se vaara oli kaukana. West Side Storysta tutun Somewhere-coverin ja parin uudemman kappaleen jälkeen yhtenä euforisena elektronisen grooven ja loistavien kertosäkeiden putkena soitetut Rent, It’s a Sin, Domino Dancing, Always on My Mind ja encorena kuultu Go West takasivat sen, että Kirjurinluodon meno yltyi suorastaan kreisibailuiksi. Hämärtyvässä kesäyössä strobot ja laseritkin alkoivat jo päästä oikeuksiinsa.
Voiko Pori Jazz olla liian pop?
Pet Shop Boys, hieman aiemmin teinityttöjä päälavalla villinnyt Hurts ja seuraavan päivän pääesiintyjä James Blunt herättävät varmasti kysymyksiä siitä, mihin suuntaan Pori Jazz on oikeastaan menossa musiikillisesti. Popin ja jazzin, tai ylipäänsä rytmimusiikin, välillä ei äkkiseltään näe kovin vahvaa yhteyttä, ja nyt jazzeille tuotiin selvästi radiosoitetumpia esiintyjiä kuin koskaan aiemmin.
Totuus kuitenkin on, että rytmimusiikin, rockin ja popin välillä on jo pitkään ollut niin paljon liikettä ja ajatustenvaihtoa, että mikä tahansa rajanveto on väistämättä mielivaltainen. Miksi esimerkiksi jo vuosia sitten Porissa esiintyneet Paul Simon ja Sting olisivat ok, mutta tämänvuotiset kiinnitykset ylittäisivät jonkin rajan? James Blunt ammentaa pitkälti samasta singer-songwriter-perinteestä kuin Bob Dylan ja Paul Simon, vaikka hänen musiikkiaan voikin väittää sliipatummaksi ja radioystävällisemmäksi. Pet Shop Boysin tanssittava musiikki taas on paljossa velkaa soulille ja funkille, vaikka ei ”oikeita” soittimia hyödynnäkään.
Festivaalin tulee olla ajankohtainen, ei vain mielivaltaisen genreuskollinen. Onkin vaikea panna pahakseen ohjelmiston valtavirtaistumista, jos Porissa järjestetään myös jatkossa samaan aikaan tasokkaita jazzkonsertteja ja loistavia bileitä. Keräämällä korkeimman kävijämäärän viiteen vuoteen Pori Jazz osoitti, että moni ajattelee samaan tapaan.
Ainakin Kirjurinluodon perjantai sammutti sekä tanssin että jazzin janon. Niille, joiden musiikillinen hedonismi oli vielä Pet Shop Boysin korvakarkin jäljiltä kyltymätön, tarjottiin puolenyön jälkeen äärimmäisen grooven ja saumattoman yhtyesoiton juhlaa Snarky Puppyn muodossa. Noin kymmenmiehisen kollektiivin jazz-funk-latin-fuusio sai monisatapäisen yleisön riehumaan nurmilavan edessä vielä reilun tunnin senkin jälkeen, kun suurin osa Kirjurinluodon kentästä oli jo tyhjentynyt. Kukaan tuskin kaipasi männävuosien jatkoja LP-teltassa, kun Tio Macaco -biisin aikana tartuttiin tuntemattomia olkapäistä ja tanssittiin spontaanina sambajunana. Harvalla asialla on enää voimaa synnyttää moista yhteyttä ihmisten välille.