Metallica nautiskeli ennätysyleisön ympäröimänä Helsingissä – Edes Mike Monroe ei onnistunut pilaamaan iltaa

Metallica, Kvelertak
Hartwall Arena, Helsinki
9.5.2018

Ihan heti ei uskoisi, että noin kahdettakymmenettä kertaa Suomeen saapuva ikämiesbändi kiinnostaisi kansaa niin paljon, että Hjallis-areenan molemmat keikat myydään hetkessä loppuun. Mutta niin vain Metallica teki sen: ensimmäinen tämänkertaisista Helsingin-vedoista veti halliin 14 607 silmäparia ja jälkimmäinen vielä himpan verran enemmän, 14 639. Kumpainenkin luku on areenan uusi katsojaennätys.

Jättimäiset katsojaluvut kertovat paitsi siitä, että Suomessa riittää maksukykyistä kuulijakuntaa, myös siitä, että Metallica kiinnostaa muitakin kuin nostalgiaa janoavia entisiä nuoria. Tiedossa nimittäin oli, ettei bändin ollut tarkoituskaan vetää pelkkää best of -show’ta vaan ottaa mukaan myös runsaasti biisejä puolitoista vuotta sitten julkaistulta Hardwired…To Self-Destruct -uutukaiseltaan. Ja toisin kuin monen muun dinosaurusluokkaan kuuluvan bändin kohdalla, valinta ei ollut lainkaan huono: myös tuoreet kappaleet olivat selvästi kuulijoiden mieleen, vaikka suurimmat suosionosoitukset toki kaikuivatkin klassikkojen jälkeen.

Lämppärin epäkiitollista virkaa sai tällä kertaa hoitaa norjalainen Kvelertak. Kuten arvata saattoi, halli oli retkueen aloittaessa vielä varsin tyhjä, sillä vasta viime vuosina mainstreamin kuorta raaputtamaan yltänyt bändi oli suurelle yleisölle ennalta tuntematon. Kvelertak hoiti kyllä hommansa tyylikkäästi, ja se vähemmistö, jolle tällainen hard rockin, black metalin ja punkin ristisiitos iskee, sai nauttia norjalaisten energisestä kohkaamisesta. Itse näin yhtyeen nelisen vuotta sitten Tampereella klubiolosuhteissa, joissa sen intensiivisyys pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Toivottavasti kohtaammekin seuraavan kerran taas sellaisissa merkeissä.

Kun Metallica aloitteli noin vartin myöhässä ilmoitetusta AC/DC:n It’s a Long Way to the Top -klassikon kaiuttua kajareista, jo lähes jokainen kalja- ja paitajonoihin juuttunutkin oli onneksi löytänyt paikalleen. Bändi saapui kentän keskelle sijoitetulle lavalle samaan tyyliin kuin urheilijat areenalle hurraavan yleisön reunustamaa kunniakujaa pitkin.

Vaikka lavan sijoittaminen kaiken keskelle vähän arveluttikin etukäteen, ratkaisu osoittautui itse asiassa varsin hyväksi: näkyvyys oli taattu kaikille niin kenttä- kuin katsomopaikoillakin, sillä bändi jaksoi kiertää kiitettävästi ympäri lavaa ja esiintyä vuorotellen joka suuntaan. Myös Lars Ulrichin rumpusettiä käännettiin pitkin iltaa eri suuntiin. Ainakaan siinä kohdassa kenttää, jossa vietin lähes koko keikan, äänentoistossakaan ei ollut valittamista ajoittaista rumpujen ylimääräistä kaikua lukuun ottamatta.

Keikan ensimmäinen puolisko sujui pääosin vauhdikkaasti Hardwiredin biisien ja klassikoiden vuorotellessa. Hyväntuulinen ja kuulasääninen James Hetfield johti joukkoaan antaen tutusti tilaa Kirk Hammettin tyylikkäille sooloille, Ulrichin melko koomisille uhonpuuskille ja vähiten esillä viihtyneen Robert Trujillon taustatuelle. Lavan yläpuolella liikkuneet kuutioscreenit toivat show’hun vahvan visuaalisen elementin, joka ei onneksi ollut niin suuressa roolissa, että se olisi vienyt huomiota itse esitykseltä.

Alkupuolen vedoista eniten sykähdyttivät Seek & Destroy ja For Whom the Bell Tolls, joista jälkimmäisen alussa Trujillo ja Hammett kirmasivat poikamaisesti ympäri lavaa kuin hippaa leikkien. Now That We’re Deadin aikana koettiin kiertueen muiltakin keikoilta tuttu soolo-osio, jossa kaikki bändin jäsenet hakkasivat lavan eri kulmiin sijoitettua omaa rumpuaan samaan tahtiin.

Sen sijaan siitä, mikä oli keikan vaivaannuttavin hetki, olen hyvin varma. Se oli niin ikään kiertueen muillakin keikoilla koettu Halo on Firen soolo-osio, jossa Trujillo ja Hammett esittävät hieman kieli poskessa jotain kussakin maassa tunnettua kappaletta. Esimerkiksi aiemmin samalla viikolla Tukholmassa kuultiin Abban Dancing Queeniä. Helsingissä Metallica ei tyytynyt pelkkään coverointiin, vaan lavalle pyydettiin, kukas muukaan kuin jo ties kuinka monen maailmantähden kanssa vähän vastaavissa merkeissä esiintynyt Mike Monroe.

Tästä olisi voinut syntyä ihan onnistunutkin kohtaaminen, mutta valitettavasti kappale (Monroen lähes 30 vuotta vanha soolobiisi Dead, Jail or Rock ‘n Roll, jonka videolla laulaa myös Axl Rose) ei ollut selvästikään riittävän tuttu sen paremmin Metallican kundeille kuin yleisöllekään. Biisi ei mennyt ihan putkeen, eikä jengikään lämmennyt sille hirveästi. Kenties vahingosta viisastuneena perjantain keikalle Metallica valitsi huomattavasti varmemman coverin: Trujillon laulaman Hassisen Koneen Rappiolla, johon yleisökin lähti ilmeisen kiitettävästi mukaan.

Monroen vähemmän onnistunut vierailu ei onneksi tappanut tunnelmaa kuin hetkeksi, ja keikan jälkipuolisko tarjoili vielä monta kohokohtaa. Misfits-coveri Die, Die My Darling ja ysäsihoilutus The Memory Remains toimivat virkistävinä välipaloina, kun taas varsinaisen setin päättäneet One ja Master of Puppets olivat ehkä ne illan kaikkein kirkkaimmat helmet.

Encoreja ei tarvinnut odotella kauaa. Hieman yllättäen niistä parhaiten ainakin allekirjoittaneeseen iski Hardwired-levyn päättävä tyylikäs Spit Out The Bone -tykitys. Suuren yleisön makuhermoja lienevät toki hivelleet enemmän ne pakolliset Nothing Else Matters ja Enter Sandman, mutta jotenkin ne tuntuivat niin puhkisoitetuilta.

Jos joku oli epäillyt ennen Helsingin-keikkoja, että Metallican aika mainstream-metallin ykkösketjussa olisi ohi, tuskin on enää samaa mieltä. Vaikka jäsenet ovat pitkälti yli viisikymppisiä ja bändin kaikkein kultaisimmista vuosista on jo neljännesvuosisata, jätkillä riittää intoa rundata ympäri maailmaa, henkilökemiat tuntuvat olevan nykyään kunnossa ja mikä tärkeintä, myös uudet biisit kuulostavat teräviltä sekä levyllä että keikoilla. Tästä on hyvä jatkaa.

Metallica Helsingissä 9.5.2018:

1. Hardwired
2. Atlas, Rise!
3. Seek & Destroy
4. Harvester of Sorrow
5. Fade To Black
6. Now That We’re Dead
7. Confusion
8. For Whom the Bell Tolls
9. Halo on Fire
(Michael Monroen kanssa Dead, Jail or Rock ‘n Roll)
10. Die, Die My Darling
11. The Memory Remains
12. Moth Into Flame
13. Sad But True
14. One
15. Master Of Puppets
————-
16. Spit Out The Bone
17. Nothing Else Matters
18. Enter Sandman

Teksti, kuvat ja video: Olli Koikkalainen