Läntisen Kirkkonummen maaseudun rauhassa, kauniissa järvimaisemassa sijaitsevan hevostilan tallin vinttikerroksessa pitää nykyisin tukikohtaansa eräs pohjois-amerikkalaisen raskaan rockin merkityksellisimmistä kannuttajista. Yhdysvaltalaisen klassisen rockin suurimpiin nimiin kuuluneen Mountainin ja sittemmin Creamin basistin, Jack Brucen kanssa perustetun West, Bruce And Laingin maineikas, kanadalaislähtöinen rumpali Corky Laing. Oikealta nimeltään Laurence Gordon Laing on uransa aikana ehtinyt tehdä yhteistyötä myös sellaisten ‘pienten’ nimien kanssa kuin Bo Diddley, Leonard Cohen, John Lennon, Meat Loaf, Ian Hunter (Mott the Hoople), Noel Redding (Jimi Hendrix Experience) ja Eric Schenkmann (Spin Doctors).
Manageri-partnerinsa Tuija Takalan kanssa Suomeen muutamia vuosia sitten osittain asettunut 74-vuotias maailmanluokan veteraanirumpali esittelee innokkaasti lähinaapurustosta vuokraamaansa treenis-studiota. Noissa tiloissa puolentoista vuoden periodilla, koronasulkujen aikaan Laing skandinaavisista laatumuusikoista koostuneine yhtyeineen valmisteli demoversiot päättyvän vuoden lokakuussa ilmestyneen “Finnish Sessions” -albumin biiseistä. Itse albumi äänitettiin Sipoon E-studiolla Petri Majurin hoteissa puolessatoista päivässä menneenä keväänä.
Tervehdys Corky ja Tuija. Tervetuloa Noise.fi -sivustomme haastatteluun. Kuinka selvisitte covid-ajasta osaltanne?
Corky: Tervehdys! Olin huomattavan osan tuosta ajasta täällä Suomessa Tuijan luona. Täällä oli hyvä olla. Enpä minä oikeastaan tuolloin missään muuallakaan voinut olla. Työstimme ja demotimme “Finnish Sessions” -albumimme kappaleita treenis-studiollamme koko korona-ajan, noin puolentoista vuoden ajan. Varsinaisissa studioäänityksissä meillä oli käytännössä puolitoista vuorokautta aikaa äänittää koko levyn materiaali. Se oli haastavaa, mutta koska kaikki olivat sitoutuneita levyprojektiin, suoriuduimme siitä lopulta hienosti. Mukana meillä oli myös briljantti ruotsalaiskitaristi Conny Bloom (Electric Boys, Hanoi Rocks). Hän opetteli biisit huolella mutta myös toi ja improvisoi hyvän määrän omasäveltämiään juttuja mukaan. Toinen kitaristimme Harri Väyrynen oli myös mukana oikeanlaisella mentaliteetilla ja tiukalla sitoutumisella yhteiseen hommaamme. Mukana sessioissa olivat myös monissa liemissä keitetyt muusikot: basisti John Vihervä ja laulaja, multi-instrumentalisti Maria Hänninen.
Corky: … ja tämä trumpetinsoittaja… mikä hänen nimensä nyt olikaan?
Tuija: Antero Priha. Hän vieraili myös täällä treenaamassa omat osuutensa.
Corky: Aika ja tilanne huomioon ottaen, teimme joitakin albumin esituotantoja täällä treenis-studiolla ja työskentelimme täällä maaseudun rauhassa koronamaskit päällä. Näin jälkikäteen ajatellen, omine haasteineenkin, se oli parasta mitä siinä kohtaa pystyimme yhdessä tekemään. Toisaalta kaikki se kävi tosi luonnollisesti ja rennosti. Totta puhuen, me emme Tuijan kanssa täällä asuessamme edes tunteneet pandemian kokonaisvaltaista vaikutusta ja ahdistavuutta. Mutta kuten ymmärrät, en halua ylpeillä asialla, koska tiedän monien kärsineen pahoin, menettäneen läheisiään ja jopa kuolleen sen hirveyden seurauksena.
Kuinka kauan sinulla oli ollut ajatuksena äänittää jotain musiikkia suomalaisen tai skandinaavisen kokoonpanon kanssa?
Corky: Sehän tässä onkin jännää, että kaikki tuo tapahtui aivan luonnostaan, ilman suunnitelmia. Katsos, kun me olemme Tuijan kanssa asustelleet täällä jo hyvän tovin. Asetuin tänne Suomeen myös syystä, että Yhdysvallat sulkivat hiljalleen yhteytensä muuhun maailmaan, ja olin itsekin alkanut hiljalleen turtua siihen paikkaan. Minulle muuttaminen Tuijan luo työskentelemään oli vapauttava kokemus ja tilaisuus paeta keskelle puhdasta luontoa, ilmaa ja lunta.
Me olemme työskennelleet Tuijan kanssa yhdessä jo vuosia. Aloitimme yhteistyön Aalto-yliopiston “Playing God” -rock-ooppera-produktiosta kymmenisen vuotta sitten. Sittemmin Tuija otti vastuulleen yhtyeeni (Corky Laing’s Mountainin) manageroinnin alkuun päästäksemme Englannin-kiertueelle. Kuten jo mainitsin, Yhdysvallat on nykyään hyvin erilainen paikka kuin ennen. Sen musiikkibisnes on muuttunut valtavasti. Voi kai sanoa, että minä vain karkasin sieltä pois. Päätös ja ajoitus sille osoittautuivat kuitenkin oikeiksi. Joten vastaus kysymykseesi, oliko minulla ajatusta äänittää musiikkia täällä on “Ei”. – Se kaikki tapahtui täysin spontaanisti.
Olimme aloittaneet “Playing Godin” esituotantoprosessin aikoinaan, 2012 täällä samalla treenis-studiolla. Nautin sen teoksen tekemisestä todella paljon. Täten oli myöskin luontevaa palata työskentelemään tänne samaan paikkaan myös uuden materiaalini parissa. Mutta kuten sanoin, meillä ei ollut levy-yhtiön painostusta takana, ei tiukkaa aikataulua asetettuna, eikä muitakaan paineita tuotoksen suhteen. Itseasiassa minulta meni ensialkuun pari kuukautta aikaa tajuta, että meillä on albumillinen levytettäväksi kelpaavaa materiaalia kasassa. Ennen sitä ajatus oli vain tehdä musiikkia ja katsoa, mitä siitä syntyy, jos syntyy. Se oli kokonaisuudessaan hyvin luonnollinen prosessi. Suurimmat paineet olivat lopulta varmaankin Tuijalla, koska äänitysten loppuun saattaminen ja samaan ajankohtaan alkanut kiertueemme tuli sovittaa aikataulullisesti yhteen.
Ja siis ei, minulla ei ollut alkuun ajatustakaan siitä, että minun täytyy tehdä levy. Kirjoitimme vain biisejä kaikessa rauhassa. Tuija puolestaan koordinoi ja piti huolen kaikesta muusta. Albumin esituotantovaiheessa demotukset äänittäneestä kitarististamme Harrista oli iso apu biisien esituotantovaiheessa. Kun välillä hyräilin tai tapailin joitakin biisi-ideoita, Harri koppasi useasta ajatuksestani vaivatta kiinni ja sovitti ne sähkökitaralle tuoden samalla mukanaan sävellyksiin myös omaa tulkintaansa oman instrumenttinsa kautta. Yhteistyömme oli jossakin määrin symbioottinen. Oli meillä toki myös omat riitamme. Välillä hän hermostuikin minulle syystä, että puhun liian nopeasti ja että en ymmärrä studiotietokoneisiin liittyvän teknologian päälle mitään. Välillä näytti siltä, että hän tulee ja tappaa minut, ja välillä minäkin pahoitin mieleni syystä. Lopputulema asiassa kuitenkin oli, että hän oli oikeassa. Minun täytyi vain opetella hillitsemään itseäni, puhumaan rauhallisemmin ja antamaan tilaa ja työskentelyrauhaa hänelle.
Olisikohan ollut kyse myös amerikkalaisen ja suomalaisen kommunikaatiokulttuurin eroavaisuudesta?
Corky: Ihan varmasti se sitä on. Minun täytyi vain nöyrtyä hieman (naurua).
Palasitte juuri kohtalaisen mittavalta Corky Laing’s Mountainin keskisen Euroopan-kiertueelta. Miten turnee meni? Ja miltä tuntui kiertää vanhaa mannerta näin covidin jälkimainingeissa?
Tuija: Yllättävän hyvin se meni, vaikka manner-Euroopassa 15 keikkaa 18:ssa päivässä ja heti perään Britanniassa kuusi keikkaa putkeen osoittautui aika kunnianhimoiseksi aikatauluksi. Tämä oli kuitenkin yksi kaikista parhaimmista ja menestykseikkäimmistä yhdessä tekemistämme kiertueistamme niin musiikin kuin bändin yhteen hitsautumisenkin suhteen. Ottaen lisäksi huomioon sen seikan, että Corky ei ollut soittanut kyseisen kokoonpanon (Richie Scarlet – kitara ja laulu ja Bernt Ek – laulu ja basso) kanssa kuin pari keikkaa entuudestaan, homma toimi hienosti. Corky kuitenkin tiesi niiden parin ko. kokoonpanon Suomessa heittämänsä keikan perusteella, että basso-rumpu -yhteistyö Berntin kanssa tulisi sujumaan asiallisesti. Vanhan liiton rock-stara-habituksen omaava amerikkalaiskitaristi Richie on upea showmies ja bändikaverina Corkylle tuttu jo pidemmältä ajalta. Vastapainona Richien revittelylle, Bernt laulaa kauniisti ja soittaa bassolinjansa puhtaasti. Uuden kokoonpanon toimivuus kiertueolosuhteissa on kuitenkin aina kysymysmerkki, ja sen näkee vasta tien päällä. Loppujen lopuksi homma toimi kuitenkin kokonaisuudessaan erinomaisesti. Pitkälti se tapahtui myös sen ansiosta, että Corky on edelleen se tyyppi, joka antaa kaikkensa lavalla, ja että vanhat biisit kulkevat livenä kuten niiden kuuluukin. Sen takia ihmiset vaivautuvat edelleen tulemaan yhtyeen keikoille.
Corky: Se täytyy sanoa, että covidin jälkeen ihmiset eivät uskaltautuneet lähteä katsomaan keikkoja kovinkaan, ja yleisömäärät olivat pienentyneet selvästi aiemmista. Toisaalta, ne ihmiset jotka tulivat keikoillemme, vaikuttivat olevan haltioissaan yhtyeemme musiikillisesta annista. Tuija taas oli täystyöllistetty kiertuemanagerin roolissaan.
Matkasimme useamman sata kilometriä päivässä, saavuimme uuteen kaupunkiin, suoraan hotellille, kasaamaan soittokamat, soundcheckiin ja odottelemaan illan keikkaa. Sen jälkeen puolitoista tuntia täyttä asiaa, sitten taas hotellille nukkumaan ja tätä rataa. Sama uusiksi seuraavana päivänä. Se oli rankkaa mutta antoisaa hommaa. Joka kiertueen keikka oli tällä kertaa sen uurastuksen arvoinen. Harvasta kiertueesta voi sanoa niin, mutta tällä kertaa kaikki esiintymiset olivat niin soitannollisesti kuin järjestelyjenkin puolesta onnistuneita, ja onneksemme huonoilta kokemuksilta ja ohareilta vältyttiin. Pienenä hidasteena matkalla tosin oli, että pari kiertueryhmämme tyyppiä sairastui, ei covidiin, mutta jotenkin muuten.
Tuija: Yksi merkillepantavimpia asioita kiertueellamme oli myös se, että vaikka yhtyeen jäsenistö hieman sairastelikin pitkin matkaa, jokaisen keikan jälkeen kaikilla oli hyvä fiilis voinnistaan riippumatta. Koko ryhmä jaksoi painaa kiertueen läpi pitkälti oman musiikkinsa heille antamansa potkun ansiosta.
Mainitsit Corky tuossa aiemmin, että musiikkibisnes on muuttunut valtavasti. Mitkä asiat ovat mielestäsi erityisesti pielessä nykyajan musiikkibisneksessä?
Corky: Kyllä vain. Ja mehän kaikki tiedämme, että maailma muuttuu ja ihmisten tottumukset muuttuvat. Sehän on selvä. Kuitenkin, itselleni tökkii se ajatus, että musiikin säveltäjät tekevät nykyään biisejä ennen kuin heillä on edes minkään näköistä ideaa koko kappaleesta. Tämä on se kulttuuri johon monen nuoret muusikotkin opetetaan kasvamaan. Esimerkkinä voin mainita oman poikani, joka tuli kerran innokkaana luokseni ja huudahti “Hei isi, mä tein biisin!” (Esimerkkinä tästä Corky räpyttää yhden soinnut päätöntä ja hännätöntä sointukuviota akustisella kitaralla). Sanoin: “Ei, Colin. Tuo ei ole vielä biisi.” En halunnut lytätä hänen innostustaan maan rakoon kuten en kenenkään muunkaan nuoren muusikon. Tässä on kuitenkin yksi esimerkki siitä, mikä nykyaikana mättää melko usein nuorison biisintekokulttuurissa. Teoksista puuttuu lyyrinen taidokkuus, rakenne, tarttuvat melodiat, kantavat osat. Meidän aikana ne olivat kaikki kaikessa kun tehtiin biisejä. Paljon siitä on kadonnut matkan varrelle meidän päivistämme lähtien.
Nykyajan radiosoittobiiseissä ne ovat, päin vastoin, täysin toissijaisia asioita. Nykyajan biiseissä tuskin kuulee edes soitettavan oikeita rumpuja. Ne rytmit ovat padeilla tai koneella tehtyjä sampleja tai looppeja. Moni myös kavahtaa oikeaa virvelisoundia, joka vielä jokin aika sitten määritti populaarimusiikin rytmisoiton rytmiikan. Moni mieltää rock-musiikin nuorille suunnatuksi meluksi. Meluahan on helppo tehdä, mutta teepä kunnon rytmimusiikkia! Jos vaikka kuuntelet Michael Jacksonin tuotantoja. Vaikka hän käytti kappaleissaan reilusti syntikoita, rumpukoneita, DJ:tä ja muita elektronisia soittimia, siellä takana soi aina oikean bändin sielukas biitti… Ja siitäkin kaikesta on jo aikaa jo yli 30 vuotta. Siispä, mikä minua häiritsee nykyajan musiikkibisneksessä, niin ihan kaikki! Kelpaako tämä vastaukseksi?
Kyllä kelpaa. Tehän olette viimeisen päälle vanhan liiton live-musiikin itseisarvon vaalijoita ja henkeen ja vereen analogimiehiä.
Corky: Kyllä. Olen vanhan liiton miehiä ja erittäin ylpeä siitä. Täytyy tosin sanoa, että Harri osasi ujuttaa modernin studioteknologian tuomia kikkoja ja parannusmahdollisuuksia uudelle levyllemme, mutta taktisesti kauaskatseisena tuottajana ja meidän molempien hermoja säästääkseen, hän jätti tietoisesti kertomatta asiasta minulle. Etenkin, tarkalleen ottaen kuinka ja missä kohtaa hän niitä käytti (naurua). Ymmärrän siis, että nykyaikaisella teknologialla saa myös edistyksellisiä ja lopputulosta parantavia asioita aikaan.
Entä onko sinulla ajatus työskennellä “Finnish Sessions” -albumin kokoonpanon kanssa tulevaisuudessa ja ehkä kirjoittaa ja julkaista uutta musiikkia heidän kanssaan?
Corky: Kyllä. Voin paljastaa sinulle tässä vaiheessa asiasta sen verran, että koetan tällä hetkellä saada sovittua kuvioita kuntoon “Finnish Sessionsilla” soittaneen The Bobosin jäsenten kanssa. Sillä nimellä kutsuimme näihin Suomen sessioihin osallistunutta muusikkokaartia. Kuten albumimme myötä saamastamme palautteesta on tullut ilmi, jämäkkä ja osaava rytmisektio on yhtyeessämme kaiken A ja O. Mutta vastaus kysymykseesi on: Kyllä, olemme suunnitelleet tekevämme uutta musiikkia vuonna 2023. Ajatus on siis tuottaa ja toteuttaa “Finnish Sessions II”.
Entä keikkarintamalla? Palasitte juuri mittavalta Euroopan-kiertueelta, mitä ennen kiersit myös Yhdysvalloissa. Ennen covid-aikaa soitit Corky Laing’s Mountainilla jonkin keijan ainakin Oulussa ja Helsingissä. Onko ajatuksenasi tehdä bändilläsi enemmän keikkoja Suomessa?
Corky: Kyllä ajatuksia on ollut, mutta asia on tällä hetkellä vielä vaiheessa. Minulla kun on se tilanne, että satuin rakastumaan yhteistyökumppaniini Tuijaan, ja koetan viettää täällä hänen luonaan niin paljon aikaa kuin suinkin vain mahdollista. Schengen-sopimus myös määrittää ajan, kuinka kauan vieraan maan kansalainen pystyy oleskelemaan täällä ja päinvastoin. Mutta siis käytännössä pyrimme elämään puoliksi täällä Suomessa ja puoliksi Yhdysvalloissa tai ehkä synnyinmaassani Kanadassa. Minulla on siellä sukulaisia. Mutta aika näyttää. Joudumme kuitenkin suunnittelemaan bändieni kuviot sen mukaan, missä kulloinkin satumme oleskelemaan.
Tuija: Meillä on ollut ajatuksena järjestää ainakin osan pohjoismaista kattavan kiertueen kauttaaltaan hyvän vastaanoton saaneen “Finnish Sessionsin” tiimoilta. Järjestelemme parhaillaan asioita niin, että saisimme sen toteutumaan lähitulevaisuudessa. Mountainhan on soittanut Suomessa ainoastaan vuonna 1985, ja sekään ei ollut mitenkään erityisen onnistunut keikka. Ruotsissa sen sijaan Mountain on kiertänyt vuosikymmenten mittaan paljonkin, ja siellä yhtyeen fanikuntaa löytyy huomattavasti Suomea enemmän. Toki esim. muusikot tuntevat Suomessakin Mountainin, mutta yhtyeen laajempi suosio on aina aiemmin jäänyt täällä vaatimattomammaksi. Siksi ehkä haluaisimmekin viimein nostaa yhtyeen profiilia täälläkin keikkailemalla myös Suomessa.
Entä tuleeko yhtye olemaan noilla Suomen keikoilla Corky Laing’s Mountain vai “Finnish Sessions Band / The Bobos“?
Corky: Se on hyvä kysymys. Parhaillamme astelemme asian suhteen kuumilla hiilillä. Emme oikein kunnolla vielä tiedä itsekään. Toisaalta ajatus hypätä taas täysin uuteen live-projektiin on hieman pelottava, mutta toisaalta se myös kiehtoo. Meidän onnemme tilanteessa on, että meillä ei ole kiinni lyötyjä aikatauluja tai valmiita suunnitelmia. On vain pari johtoajatusta asioiden toteuttamiselle. Yksi vaihtoehtoinen suunnitelma on kasata “Finnish Sessions” -ryhmä tien päälle ja tehdä Suomen ja Ruotsin -kiertue. Toisaalta agenttimme Saksasta haluaisi meidän myös tekevän Japanin-kiertueen ensi vuonna, mutta katsotaan. Myös Baltian-kiertue olisi yksi mahdollinen suunnitelma vuodelle 2023.
Yksi asia jota olen aprikoinut on, että kuinka kauan tämä Mountainin juttu (retro-suosio) vielä jaksaa kantaa. Mutta näyttää siltä, että vuosien mittaan yhä enemmän ihmisiä haluaa kokea ja kuulla klassisen kappalerepertoaarimme livenä.
Olen pistänyt merkille, että Mountainin diggari- ja faniosasto koostuu pitkälti muusikoista tai muuten vaan laadukkaan soittamisen päälle ymmärtävistä ihmisistä. Vai olenko väärässä?
Corky: Sehän on aivan totta ja hyvä pointti! Meidän fanimme ovat todellisia faneja. Määrällisesti heitä ei ole ehkä miljoonittain kuin Lady Gagalla, mutta he jotka pitävät musiikkiamme arvossaan, uppoutuvat siihen sieluaan myöten… Ja se on uskomattoman hienoa, että vielä yli 50 vuotta myöhemmin ihmiset muistavat yhtyeemme, biisimme ja repertoaarimme. Se kertoo paljon se.
Viime vuonnahan ilmestyi maailmanluokan raskaan musiikin huippukitaristien ja muusikoiden tähdittämä tribuuttialbumi “Legacy”. Zakk Wyldesta The Doorsin Robby Kriegerin ja edelleen Yngwie Malmsteenin kautta Slashiin useat raskaan musiikin kärkinimet muistivat sillä tuolloin vast’ikään edesmennyttä Leslie Westiä ja myös Mountainia. Luulen, että Mountainin musiikillinen perintö ja maine on sitä kautta ja muutenkin ollut viimeajat hienoisessa nosteessa. Vai mitä mieltä olet?
Corky: Kyllä, olet ehkä oikeassa. Leslie todella ansaitsi sen tribuutin. Mielestäni hän sai toisaalta paljon enemmän huomiota kahden vuoden takaisen poismenonsa jälkeen kuin koko 1980- ja 1990-luvuilla, jolloin meillä oli ainoastaan siellä täällä aalloittaisia menestyksen hetkiä. Mutta siis kaiken kaikkiaan, hän ansaitsi kaikki nuo kunnianosoitukset.
Millainen bändikemia vallitsi aikoinaan Mountainissa sinun, Leslien ja Felixin (Pappalardi, Mountainin tuottaja ja basisti) sekä Steven (Knight, Mountainin kosketinsoittaja) välillä? Mistä oli kyse bändinne ja musiikkinne maagisen toimivuuden takana?
Corky: Se oli kemiasta kiinni. Monesti bändeihin valikoidaan jäsenet tietyin perustein. Meillä se meni kuitenkin niin, että Felix tuli yhtyeeseemme Creamin menestysalbumit tuotettuaan. Hän halusi perustaa Creamin kaltaisen, kestävän bändin. Hän ei kuitenkaan halunnut yhtyettä verrattavan kolmimiehiseen Creamiin, joten hän otti mukaan Steven koskettimiin. Alun alkujaan Steven oli basisti, mutta meille hän tuli soittamaan hienoja kosketinosuuksia, joiden luomisessa hän oli briljantti.
Felixin näkemyksellisyyden ansiosta bändimme kehittyi blues-pohjaisesta kokoonpanosta enemmän klassisen folkin suuntaan operoivaksi ryhmäksi. Jonkin verran Mountainin kehitykseen vaikutti myös oma Kanadan nuoruusajan innostukseni folkiin. Diggailin tuolloin Gordon Lightfootia ja sen sellaista. Kun toin folkahtavia ideoitani Leslielle, hän otti ne vastaan ja ujutti osaksi biisi-aihioitan ja toi vastavuoroisesti ne entistä mureampana tavarana pöytään. Leslie toi musiikkiimme munaa ja tarvittavan potkun persauksille. Se kaikki oli osa bändikemiaamme. Felix puolestaan toi musiikkiimme esoteerisuutta, estetiikkaa ja kokeilevia soundeja. Hän oli klassisen koulutuksen saanut muusikko ja kykeni näin ollen kanavoimaan yllättäviäkin asioita musiikkiimme. Kun ynnäät kaikki nämä yhteen, saat musiikkiin ytyä, sydäntä ja järkiperäisyyttä. Sen kaiken lopputulemana taskusi pursuavat rahaa. (naurua)
Teitä on myös tituleerattu aikanne kovaäänisimmaksi bändiksi. Mm. Taannoin haastattelemani yhdysvaltalaisten Overkill ja BPMD -metalliyhtyeiden vokalisti Bobby “Blitz” Ellsworth sanoi, ettei ole kuullut minkään yhtyeen soittavan niin lujaa kuin Mountain New Jerseyssä paikallisessa teatterissa 1970-luvun alkumetreillä. Miksi ja miten te päädyitte olemaan se kovaäänisin rock n’ roll -bändi?
Corky: Annahan kun kerron. Lesliestä se lähti. Se jätkä oli syntynyt nupit kaakossa, yhdessätoista. Hänellä oli Sunn- ja Marshall -pinot vasemmalla. Kun Felix liittyi joukkoomme vuonna 1969, hän ei oikein kunnolla osannut eikä tiennyt, kuinka soittaa sähköbassoa. Niinpä hän korvasi puutteellisen tietämyksensä ja soittotaitonsa raa’alla volyymilla. Hän hommasi suurimmat saatavilla olevat bassovahvistimet ja kaapit ja asetti ne lavan oikealle puolelle. Minä olin lava-asetelmassa settini kanssa sitten siinä heidän välissään. Kun sen ajan mikrofonitkaan eivät myöskään olleet mitään ääniä erottelevia hifi-laitteita, minun täytyi lyödä rumpujani aivan julmetun lujaa että sain ne ylipäätään kuulumaan kaiken sen Felixin ja Leslien aikaansaaman äänivallin yli.
Myöskään mitään kehittyneitä PA-laitteistoja ei ollut. Ainoat perkussiot, joilla sain pidettyä kaikkien soittajien kuuluvilla biisien tahtia yllä, rikottua meluvallin kunnolla ja jotka sain erottumaan selvästi olivat lehmänkello ja timbaalit. Tästä syystä totuin myös käyttämään niitä perkussiovalikoimassani huomattavan paljon. Tiedäthän, timbaalit ovat kuin neutronipomeja. Kun lyöt niitä, se ääni on todella viiltävän kova. Me treenasimme metallisten timbaalien ja lehmänkellojen kanssa. Myös useat ihmiset luulivat syystä, että soitamme metallimusiikkia. Mutta siis, me vain soitimme lujaa. Oli onni, jos keikoillamme onnistuit erottamaan joitakin satunnaisia sanoja tai laululinjoja kaiken sen mökän välistä. Myöskään monet tuon ajan keikkapaikat eivät olleet fasiliteettiensa puolesta varautuneet meidänlaisemme bändin tarpeisiin. Siksipä aloimme roudata keikoillemme omaa PA-laitteistoamme. Tällä saralla olimme aivan ensimmäisiä bändejä jotka tekivät niin. Mutta siis sen ajan äänentoistolaitteet olivat kauheita. Niissä ei ollut minkäänlaisia äänensävyjen hienosäätömahdollisuuksia. Ne vain tuuttasivat pirun lujaa.
Jollakin ihmeen kaupalla ihmiset kuitenkin pitivät kuulemastaan. Kaiken varmistukseksi Felix kehotti painattamaan debyyttimme, “Climbing!” -albumin takakanteen tekstin: “Täydellisen kuuntelunautinnon takaamiseksi, SOITA LEVYÄ LUJAA!” Ensin levy-yhtiön sedät epäröivät asian toteuttamista, mutta Felix pysyi tiukkana ja sanoi heille, että jos kuuntelija haluaa kotonaan kokea sen, miltä Mountain kuulostaa livenä, on levyä silloin soitettava lujaa. Niinpä he lopulta taipuivat Felixin tahtoon.
Mitkä ovat kolme suosikkialbumiasi, joilla itse soitat mukana?
Corky: Wau… (pohtii pidempään)… Saattaisin kuulostaa hieman omahyväiseltä jos väittäisin pitäväni siitä, miltä oma soittoni kuulostaa levyillämme. Nimittäin, niistä ajoista lähtien, kun aloimme työskennellä yhdessä Leslien kanssa ja etenkin West, Bruce And Laing -albumeilla minulla ei ollut mahdollisuutta eikä aikaa keskittyä kokonaisvaltaisesti rumpuosuuksieni sovittamiseen tai suunnitteluun. Minun aikani studiossa vei ensisijassa lyriikoiden kirjoitus ja valmistelu. Vasta sen jälkeen pystyin paneutumaan studio-olosuhteissa varsinaisten instrumenttiosuuksieni työstämiseen. Poikkeukseksi luettakoon “Why Dontcha” -albumin “Out Into The Fields”, jolla soittoni on suunnitelmallista ja jolla on mielestäni myös ihan mukiinmeneviä, tom-rummuilla vyöryttämiäni fillejä.
Tuija: Uransa alkuvuosina, Mountainissa nuoren rumpalin pysyttely Felixin, Leslien ja Stevenin tahdissa ja uuden oppiminen vei pitkälti kaiken huomion ja energian.
Sanoisin kuitenkin, että rumpujen soiton suhteen (The Rolling Stonesien alkuaikojen puhaltajana parhaiten tunnetun) Bobby Keysin sooloalbumi ja siltä etenkin biisi “Altar Rock” on eräs itselleni onnistuneimmista. Felix kirjoitti kyseisen biisin. Muistan sen kun olimme äänittämässä albumiamme Lontoossa 1971. Kävelimme Olympic -studiolle, jossa Bobby Keys oli samaan aikaan äänittämässä, ja tormasimme sisään. Bobby kysyi minulta, että huvittaisiko minua soittaa joku biisi levylleen. Samaan hengenvetoon hän kysyi biisintekoon apua Felixiltä, koska poti jonkin sorttista, akuuttia biisien puutetta.
Felix tarjosi hänelle “Altar Rockin”, ja koska tunsin biisin jo entuudestaan hyvin, minun oli kohtuullisen helppoa purkittaa biisi studiossa. Tilannetta ei kuitenkaan helpottanut se seikka, että tarkkaamon puolella session etenemistä vahtivat itse Charlie Watts ja Eric Clapton. Suoriuduin kuitenkin valtavien suorituspaineiden alla varsin hyvin. Monikaan ei kuitenkaan edes tiedä kyseistä albumia.
Mitäs sitten…. (Mountainin) “Nantucket Sleighridella” on mielestäni paljonkin hyvää rumputyötä.
Mitä muuta minä voisinkaan sanoa… Siitä on aikaa jo yli viisikymmentä vuotta, ja tuon jälkeiselle aikajanalle aina tähän päivään asti mahtuu PALJON rummutusta. Paljon siitä on ollut melko käppäistä, mutta siitä huolimatta ihmiset tuntuvat pitävän niistä biiseistä ja albumeista. Et voi mennä neuvomaan heille, mistä heidän tulee pitää. Ja kun levy on pihalla, se lopputulos on sellainen kun se on. Sama homma pätee meillä vielä tänäkin päivänä.
Esimerkiksi, kun olimme pari viikkoa sitten Englannissa kiertueella, soitimme muistaakseni Blackpoolissa vai Lontoossa. Kun setti oli ohi, ihmiset tulivat haltioissaan antamaan palautetta keikasta. Ennalta en voinut kuitenkaan ennakoida, mistä biiseistä jengi pitää. Pohjimmiltaan he kuitenkin rakastivat sitä mitä pystyimme tarjoamaan heille. Silloin kun musiikki uppoaa ihmisiin ja he pitävät siitä paljon, ei minulla ole lisättävää.
Onko pitkällä muusikon urallasi joitakin asioita jotka olisit halunnut tehdä toisin tai joita olet suoranaisesti katunut?
Corky: Totta hitossa on niitä on. En kylläkään tiedä, miten hitossa minun olisi pitänyt toimia niiden kanssa toisin. (naurua) Teen vain parhaani. Mutta ymmärrän mitä tarkoitat kysymykselläsi. Pointtini on, että niitä virheitä on mahtunut uralleni tuhansia, ja jos niitä alkaa liiaksi miettimään, kaikki aikani tuhrautuisi siihen. Lopun viimein kyse on kuitenkin kaiken näköisestä taiteellisesta paskasta, jota on turha vatuloida. – Sinä pidät jostakin tekeleestäsi ja jostakin taas et pidä. Toisaalta taas, joskus kun teet jonkin ison virheen, se osoittautuukin parhaaksi koskaan tekemäksesi virheeksi, joka voi viedä asioita yllättävällä tavalla eteenpäin, ja sillä virheellä voi olla myös erittäin positiivinen vaikutus urasi jatkoon.
Ja kyse on kai ennen kaikkea virheistä oppimisesta?
Corky: Sitähän se nimenomaan on. Monet muusikot ovat optimistisia, mutta heiltä puuttuu kärsivällisyys.
Kun ensimmäisen kerran tulimme tänne Suomeen soittamaan Mountainin kanssa, ihmisistä oli aistittavissa se, että he pitävät sisuskaluissa tuntuvasta, voimallisesta musiikista. Ja Mountainin juttuhan oli juuri täsmälleen se. Jos se ei tuntunut munaskuissa, se ei tuntunut missään. Paikasta riippumatta. Ja puhun nyt ammattimuusikon näkökulmasta. Nykyaikana taas on vaarana, että keikkapaikoille ei tule riittävästi maksavaa yleisöä, eikä välttämättä ole varmuutta tuleeko keikkoja, ja se on todellinen ongelma. Luin jostakin viisaat sanat jotka painoin mieleeni:
“Ei ole ongelmia. On ainoastaan ratkaisukeinoja niihin.”
Kiitämme Noise.fi:n puolesta Corkya ja Tuijaa erittäin kattavasta haastattelusta ja toivotamme heille kaikkea parasta tulevaisuuden musahommiin, muihin koitoksiin ja toivotamme hienoja, yhteisiä hetkiä niin Suomen kamaralla kuin muuallakin.
Leave a Reply
You must be logged in to post a comment.