Levymaistofiilikset: Symphony X – Underworld & Maistotuokio #9 – Pyynikin Käsityöläispanimo Ronya Savuvehnä

Huomenta/Päivää/Iltaa, Noisen lukijat.

Kesän kirmailukelit ovat jo nimellisestikin väistyneet syyskauden tieltä, joten Brewokratiankin on aika ravistella viimeiset suven löysäilyn rippeet jortaaniin. Aika jälleen tuoda oluen ilosanomaa esiin säännölliseen tahtiin. Koska emme selvästikään käy keikoilla tarpeeksi usein liittääksemme maistotuokioita livekokemuksiin hyvällä tahdilla, siirrymme tällä saralla myös levylinkityksen pariin. Emme tiedä kovin montaa parempaa keinoa nauttia rapsakasti tuoreesta tai jo ansiolla pakinoitunesta albumi-kokonaisuudesta, kuin iskeä levy lautaselle ja istahtaa sohvalle kuuntelemaan kansivihkonen yhdessä ja laadukas olut toisessa kädessä.

Mikä laadukas audiotuote pariutuukaan pätevästi millaisen panimotuotteen kanssa? Lähdetään selvittämään.

Mennyt kesä piti sisällään mainion määrän kovia julkaisuja, mutta Brewokratiassa mitään ei kuunneltu niin tiukasti ja hekumoiden kuin Symphony X:n Underworldiä. Yhdysvaltain itärannikon kärkinimi progressiivisen metallin saralla kiskaisee yhdeksännellä studiolätyllään koordinaattinsa takaisin kohti melodisempia rantoja itsessään laadukkaan mutta teollisesti kylmän Iconoclast-albumin jälkeen. Alamaailman teemoja kaivellaan lyriikoihin runoilija Dante Alighierin Infernosta lähtien, mutta suoranaisen tarinan sisältävästä konseptialbumista ei voida puhua. Perinteisesti sinfo-paisuttelevan intron jälkeen jyräävä Nevermore on klassinen riffimyrsky, josta löytyy klassisesti melodisia viittauksia yhtyeen aiempiin levytyksiin. Callbackit toimivat aina Brewokratiassa.

Avausjyrän jälkeen tarjolla on Kikka 64-kiitureita kuten Run With The Devil ja pari bändille ominaisesti kirpaisevaa balladia kuten Swan Song. Levyn parhaan biisin palkinnon tällä hetkellä kuitenkin kiskoo kotiin To Hell And Back, jonka alussa tulvahtava kosketin/kitara-matto tuo juuri sen “SEISON-SANKARILLISESTI-TUULISELLA-VUORENHUIPULLA-HIUKSET-HULMUTEN-TERÄVÄ-PALA-TERÄSTÄ-KÄDESSÄNI”-fiiliksen, jota paras hevimetalli syytää suoneen. Tulisesti tarttuva kertosäe korottaa lähes kymmenminuuttisen järkäleen vielä kovempaan arvoon.

Kitaristi Michael Romeon sormet ovat yhä sulavammat kuin sveitsiläinen fondue-pata. Kovimmatkin lirputtelut ruhjovien riffien seassa kuulostavat niin vaivattomilta. Paketti hengittää. Hengityksestä puheenollen, en tiedä ovatko Sir Russel Allenin keuhkot adamantiumia tai jotain muuta yliluonnollista, mutta miehen ääni on yhä timanttinen. Kun Ronnie James Dio ei enää ole keskuudessamme tuottamassa uutta materiaalia, niin olen iloinen, että Allen antaa saman säväyksen mikrofonin varressa. Upea levy, helposti 9/10 matskua.

Levyä kuunnellessa aloimme himoamaan jotain alkukantaista maaperän voimasta muistuttavaa alamaailmallista mallasta, joka kuitenkin toisi mukanaan raikkautta virkistämään kuuntelua ympäröinyttä “kuumaa” ilmanalaa. Onneksemme saimme käsiimme hyvin kypsyneen pullollisen tarpeet täyttävää Mansesterin maistuvaista, joka tarjosi niin pehmeyttä, purentaa kuin savuisuuttakin. Toimitimme kyseistä juomaa myös japanilaiselle kritiikinvaihtajallemme, Brewin’ Bomber Lygerille, joka arvioi sen kesäpiilonsa uumenissa: