Huomenta/Päivää/Iltaa, Noisen lukijat.
Kuluva kalenterivuosi on edennyt puoliväliinsä, jolloin Brewokratian väelle on ollut aina tärkeää katsahtaa taaksepäin ja arvioida, voimmeko jo nyt arvioida arveluttavan varmasti vuoden kovimman albumin sekä oluen olevan jo pihalla.
Kyllä. Kyllä voimme.
Yllä oleva näyte ei ole kyseiseltä levyltä, mutta esittelee mielestämme henkisesti hyvin pätevällä tavalla hollantilaisen Arjen Anthony Lucassenin. Kyseinen herra ei faneilleen kaipaa minkäänlaista esittelyä, mutta tämä intoileva marginaali ei kattane koko Noisen lukijakuntaa. Jo heittäen yli 30-vuotisen uransa aikana Arjen on poukkoillut tasaiseen tahtiin psykedelisen popin, hard rockin, alati ylimaallisemman progressiivisen taiteilun sekä avaruus-oopperoiden tuolla puolen jytisevän metallijyskeen välillä. Miehen eri bändeistä ja projekteista luultavasti tunnetuin sekä suosituin marginaalienkin parissa on Ayreon, jota kutsuisimme itse superprojektien superprojektiksi. Nimikkeen alla toiminut “yhtye” on levy levyltä morffautunut Lucassenin johtaman teräksenlujan instrumentaaliosaston ja vaihtuvan tähtilaulajakaartin välillä jo yhdeksän studiolevyn ajan. Tällä välillä Ayreonin biisejä ovat käyneet laulamassa mm. Maidenin Bruce Dickinson, Dream Theaterin James Labrie, Helloweenin Andi Deris, Katatonian Jonas Renkse, Devin Townsend, Anneke Van Giersbergen, Blind Guardianin Hansi Kürsch, Opethin Mikael Åkerfeldt, Stratojen Kotipellon Timo, tätä nykyä Suomellekin siunatusti tutumpi Floor Janssen, jiiänee, jiiänee. Ihmismieli on pieni Ayreonin piirissä kykyjään venyttäneitä laulajia sekä ajoittain myös soittajia käsitellessään.
The Source on Ayreonin mainittu yhdeksäs kokopitkä levytys. Kuten lähes kaikki edeltäjänsä, kyseessä on teemalevy, jonka tarina keskittyy mystisen Forever-avaruuskansan seikkailuun läpi universumin, niin paikassa kuin ajassakin. Kuten ennenkin, me emme teemalevyjen tarinoita käy spoilaamaan yleisiä linjoja pidemmälle. Kuulijan nautinto ansaitsee saada itse tälläiset teokset niin yksityiskohtien osalta spoilaittuina tai spoilaamattomina kuin se itse haluaa. Todettakoon yleisesti, että The Source on Forever-saagan syntyesitys, prologi tai nykyisin leffatermein prequel, jolla avataan edellisten levyjen tarinaa rikkaammin. Science fictionin ystävät tunnistavat mielestämme levyn tarinasta viboja niin Avaruusseikkailu 2001:stä, Terminator-sarjasta kuin myös pienen hitusen Teräsmiehestä.
Jos levyä vielä kuulemattomat haluavat spoilata itseltään plaatan järisyttävän 16-henkisen laulajajoukkueen, voitte wikittää sen tostanoi ja halutessanne kelata myös yksityiskohtia itse tarinasta. Musiikillisesti albumi sisältää turboahdettuna kaikkea, mitä Lucassen on uransa aikana luodannut. Rainbown henkeä ylläpitävää håårdrockia, karnevaalin lailla leikkivää folkkia, groovaavaa blues-fiilistelyä, päälle putoavien kiiltävänmustien monoliittien lailla vavisuttavia heviriffejä, usvaisia hengitystaukoja antavia ambient-tuokioita, maukasta progekikkailua tahtien kanssa 10-lajisen aterian mitassa, mainitun tähtikuoron toinen toistaan uljaampia laulusuorituksia yksin sekä yhdessä…ottakaa ny kuuntelun vaikka tämä ensimaistiaisena toiminut mammutti:
Erityismaininta on annettava Toehiderin Mike Millsin Queenin Bohemian Rhapsodylle vertoja vetävästä harmoniakavalkaadista reilun seitsemän minuutin kohdalla biisiä. Jos teille väitettäisiin paperilla, että pelkkää binäärikoodia pyörittämällä voisi saada aikaan jotain näin maagista laulupätkää, niin luulen, että useimmat päätyisivät vain nauramaan räkäisesti. Mutta tämän kuultuanne ainoa nauru syntyy häkeltymisestä ja vaikuttumisesta.
Albumin läpi kulkeva tarina on itsessään hyvin perinteinen selvitymis- ja seikkailusyöksy, joka ei etenkään scifin kuluttajia pääse luultavasti yllättämään. Sen yksityiskohtaisuus etenkin osana Ayreonin tuotannon teemajatkumoa on kuitenkin perkeleen ihailtavaa jo ilman musiikkiakin, saatikka sitten kun näin julmetun hienoa sävelmatskua on mukana lähes puolitoista tuntia. Oma suosikkimme levyltä on todellinen “adventure anthem”, Journey To Forever, joka saavutti plätyn julkaisun alla tason, jolle emme uskoneet ikinä laskevamme Brewokratian toimistolla kuin yhden kappaleen eli Van Halenin Jumpin: biisi, jonka kuuntelu saa välittömästi mahtavalle mielelle, vaikka miten kurja päivä olisi ollut taustalla.
Nuo jo alussa naamalle räjähtävät kuorot, ei SISSOS! Jos jokin levy vielä ylittää tämän täyden kympin ydinlatauksen vuoden toisella puoliskolla…me emme edes. Bring it!
Mikä kumman olut oli sitten maisteluyhteyteen kaiken tämän naurettavuuksiin venyvän hehkutuksen arvoinen? Mikä bisse sisälsi niin paljon monipuolisuutta, rikkautta, luonnetta, voimaa ja kenties viskitynnyrikypsytystäkin, että meidän oli pakko omalta osaltamme ihmetellä: pannaanko Suomessa 2017 AD mitään parempaa? Annetaan japanilaisen kritiikinvaihtajamme Brewin’ Bomber Lygerin, joka ilahduttavasti pääsi vierailemaan fyysisesti luonamme alkukesästä, kertoa lisää:
Leave a Reply
You must be logged in to post a comment.