Lasten Hautausmaa : Kevät – “Sinivalkoisten sävelten jäljillä”

Kouvolalaisjuurinen, myöhempien aikojen raadollista pop rockia soittava Lasten Hautausmaa on edennyt viidenteen pitkäsoittonsa asti. Led Zeppelinin albuminnimeämistyyliä mukaellen neljän numeroidun albumin jälkeen tulee ensimmäinen varsinaisesti nimetty albumi. Lasten Hautausmaan tapauksessa se on “Kevät“. Yhtyeen soundi on vuosien varrella jalostunut täyteläisen tunnistettavaksi. Yhtyeen säväyttävimmät elementit; kitaristi Tuomo Mannosen terävä biisikynä, hänen ja laulaja Kristiina Vaaran mielikuvituksekas lyyrisyys sekä itsevarmasti rullaava tulkinta ovat yhtyeen vaikuttavuuden ydintä. Yhtyeen biisit ovat keskimäärin edelleen kauniita ja optimaalisen tarttuvia olematta silti mitenkään lällyjä.

Kaksi kitaraa luovat tunnelmia biisejä pohjustavien rytmisoitinten päälle hyvin perinteiseen, pelkistettyyn iskelmällisen rockin malliin. Äänimaiseman pinnalla hammondit ja koskettimet vuoroin raapivat, kutittelevat ja luovat lumoavia melodisia tunnelmia, joiden reunat vokalisti Vaara hopeoi hauraan surumielisellä mutta ällistyttävän nyanssitajuisella laulullaan lopulliseen hohtoonsa.

“Kevät” on punk-sävyihin tottuneille yhtyeen diggarille soinnillisesti piirun keveämpisoutuista ja aikuismaisempaa Lasten Hautausmaata. Albumin teksteistä yhteneväiseksi jäsentyvä tarina tuo kryptisessä asussaan unenomaisia välähdyksiä moniongelmaisten ihmisten viimeisistä pinnistyksistä kyetä selviytymään, rakastamaan, näyttämään aidot tunteensa ja jaksamaan maailman painoa itsetuhoisuuden ja hulluuden partaalla keikkumisesta huolimatta.

Levyn aloittavassa, aidon liikuttavassa “Lumiukossa” on kaikuja niin Topi Sorsakosken aikaisesta, sinivalkoisten sävelten The Agentsista kuin myös uuden aallon meiningistä. Perinteitä kunnioittavan kaihoisa “Pilvipoutaa” seisoo omilla jaloillaan, vaikkakin lähenee Pulliaisen ryhmän sointia Rauli “Badding “Somerjoen aikakauden kulmasta. Koukuttavasti jytäävän bassolinjan varaan rakentuva “Ajokoira” voisi taas helposti olla myöhempien aikojen Eppu Normaalin rosterissa instantti hitti. Kelmeän himmailulla pelkistetty “Koti” on duurivoittoisuudessaan albumin vangitsevimpia raitoja. Tämän jälkeen ilmavasti rokkaava, albumin vaarallisin biisi “Puiset nuket” pistää albumilla ensimmäistä kertaa kunnon menovaihteen päälle. Vastapainoksi melankolisuuten kauniisti kehräten painautuva “Suovillaa” sukeltaa sen jälkeen heti toiseen ääripäähän. Albumin hienoimpien melodioiden varaan rakentuva “Unenmusta” nousee perinnetietoisuudessaan lähelle Lasten Hautausmaan hienoimpien biisien tasoa. Tarinan pysyttävän lopun pohjustaa vakava, lied laulunomainen “Koti”. Tarinan traagisesta loppukohtauksesta kertova päätösbiisi “Ratapiha” bluesahtavassa, keskinkertaisessa jamihenkisyydessään ei kuitenkaan yllä lunastamaan muutoin hienolle kaarelle jännittyneen melodraaman kaaren odotuksia.

Kokonaisuus on ehkä aiempaa tasaisemmaksi hiottu ja ammattimaisemmin toteutettu, mutta toisaalta yhtyeen omalla mittakaavalla jokseenkin aiempia ennalta arvattavampi ja konventionaalisempi kokonaisuus. Myöskään “Kirjoituspöytämurhaajan”, “Toven” tai “Sähköiskun” tasoista, instantisti kolahtavaa täysosumaa siltä ei valitettavasti löydy.

3 / 5