Lapin Helvetti : Lapin Helvetti – Likaista proto-thrashia hard core -pioneereilta

(Svart Records 2017)

Pari vuotta sitten kotimaisen äärimusiikin velho, kohta kuudenkymmenen porteilla oleva Veli-Matti “Läjä” Äijälä ilmaisi mediassa tiettyä tuskastumistaan yhtyeeseensä, Terveisiin Käsiin. Suomi-hard coren tienviitoittaja oli johtohahmonsa mukaan tullut ilmaisullisen luomisvoimansa osalta polkunsa päähän. Yhtyeestä oli tullut Äijälän sarkastisen ilmaisun mukaan, “liian poppia”, ja hän halusi kääntää airueen kokan kohti entistä marginaalimpaa suuntaa tarkoituksenaan tehdä mm. kyseisen miehistön kanssa ilkeämpää musiikkia kuin koskaan aiemmin.

TK:n luottomiehet, kitaristi Ilari ja muutaman viimeisimmän vuoden paussilla yhtyeestä ollut basisti Lene yhdessä nuoremman polven rumpali Sampan kanssa riensivät apuun. Ensialbumillaan nelikko muodostaa säälittä silpovan musiikillisen teurastamon, jonka terä ei ole tylsistynyt yhtään Terveiden Käsien tiukimmista kaahauspäivistä. Voisi sanoa, että Lapin Helvetti on jalostuneempi, raskaampi ja tuotantonsa suhteen vakaampi kuin Terveet Kädet viimeisimpien levyjen perusteella. Lapin Helvetti on myöskin musiikillisesti väkivaltaisempi kuin 90-luvulta 2000-luvun alkuun vaikuttanut, raskaasti rokkaavia elementtejä ilmaisuunsa sisällyttänyt, englanniksi biisinsä mylvinyt “Hevi-TK”.

Vaikka Lapin Helvetin taustalla väijyykin Dischargen kaltainen, metallisen tyly hard core-varjo, yhtyeen perus-soundi kumartaa pahojen ja pikaisten demppiriffien myötä vahvasti nopeammalle ja likaisemmalle ‘New Wave Of British Heavy Metalin’ ja (hard core) punkin ristisiitokselle: 80-luvun alun proto-thrashille, aikakaudelle, jolloin raskaan rockin alamaailmassa tehtiin Show No Mercy:n, Kill ‘Em Allin, Fistful Of Metalin ja Welcome To Hellin kaltaisia, eläimellisiä metallipurkauksia eikä soiteltu kivoja sointukuvioita tai jauhettu kilvoitellen paskaa.

Pelin avaava Noutajaotti naputtaa vittumaisen lennokkaasti tinkimättömässä speed metal -hengessä. Raskas Maa kumartaa enemmän mullan makuisen Entombedin suuntaan. Sankarijuhlat ja varsinkin T.T.K. pistävät entistäkin pahemmaksi murjoen blast beateineen alavireisissä death metal -nopeuksissa ja tunnelmissa. Takaisin Helvettiin paukuttaa puolestaan pirullisesti Lemmy-setä -vainaan tarkkaan määrittämillä prinsiipeillä: duurissa, olan takaa, tuplabassareilla ja perkeleen lujaa.

Yksi albumin tehokkaimmista vedoista Rajalla tykittää totutulla TK:n tuskalla ja osoittaa, että ei tässä lopulta kuitenkaan liian kauas vanhasta ja vittumaisesta pakoon olla päästy. Katu-uskottavimpia hard core-punkkareita varmasti ilahduttaa myös tieto, että kyseisessä, paikoin vimmaisesti riuhtovassa ja hienosti groovaavassa biisissä taustalaulut hoitaa enstisen TK-miehistön Tilli Äijälän ja Piäskyn lisäksi Torniojokilaakson oma vihtahousu King Lappland ja Apulannan miehistö (!) Läjän tekstien teemat ovat aina sisältäneet kaunistelemattomia, kuolemanläheisiä ja sadistisia viitteitä. Herran tekstien suoruus ja tylyys on aina hakenut vertaistaan tyylilajissaan. Jokseenkin yllättäen, Lapin Helvetillä sanoitusvastuussa ovat olleet paria kappaletta lukuunottamatta Ilari ja Lene. Kenties heidän sielunmaisemansa on sitten astetta kevyempi, kun kertosäkeen painotuksissa “Ruumiin kuolema ei ole loppu” saa jopa verrattain lohdullisen vaikutelman.  Albumin loppupäästä kokonaisuuden parhaimmistoon nousee rujon kaunis ja sävellyksellisesti harkitun kypsä Valiosotilaat. Mustaakin Mustempaa palaa sitten taas 80-luvun punkin ja pikametallin risteytymän alkuhämäriin. Lieneekö sattumaa, että assosiaationa kappaleesta mieleen tulee Dave Mustainen Metallicalle uran alkuaikoina tekemät pelkistetyt, pentatonisella sointuasteikolla operoivat pikametallin esikoisteokset. Merkillepantava seikka yhtyeen murrosvaiheessa on se, että Lapin Helvetissä Ilari Kinnusen metallikitaristintaidot pääsevät selkeästi paremmin oikeuksiinsa verrattuna Terveiden Käsien yksiulotteisempaan avosointusahaamiseen.

Keskinkertaisempia vetoja albumille mahtuu, joista Mikään Hyvä Ei Kestä Kauaa Black Sabbathin Children Of The Grave -johdannaisena raskas-shuffle-järkäleenä on varsin yllätyksetön ja tarkoitukseensa nähden ehkä se albumin tylsin veto. Freesejä riffiaineksia sisältävä Torso puolestaan kangistuu rytmiseen ja sovitukselliseen sekavuuteen. Pienenä heikkoutena yhtyeessä ilmenee myös se, että metalliset biisit vaatisivat paikoin Läjälle leimallista hard core-mylvimistä kurinalaisempaa melodista huutolaulua ja vivahteikkaampaa tulkintaa noustakseen täyteen potentiaaliinsa.

Tavastialla helmikuussa todistamani Lapin Helvetti -keikan perusteella esikoisalbumilla luvassa oli asiallista paahtoa, mutta liekö johtunut lavan etuosaan raakana backlinesta ohjautuneiden soundien tunkkaisuudesta, ettei uusista kappaleista saanut tuolloin kunnon otetta saati käsitystä. Esikoisalbumilta Lapin Helvetti avautuu eteemme eri tavalla, joskin levyn tuotannollinen puoli ja soundipolitiikka olisi voinut olla vielä piirun verran täyteläisempi, jolloin jälki olisi ollut murskaavampi.  Kyseessä on kuitenkin kelpo nahan luonti jo useaan otteeseen nahkansa luoneilta äärimusiikin veteraaneilta.

4/5

Lapin Helvetti : Lapin Helvetti julkaistaan 8.12.