Läjä Äijälä & Albert Witchfinder : Centuries Of Youth – “Suomen Suicide”

(Svart Records 2021)

Nyt on sähköä ilmassa. Läjä Äijälän (mm. Terveet Kädet, Kapin Helvetti, The Kolmas, Billy Boys, The Leo Bugariloves, Aavikon Kone Ja Moottori) ja Albert Witchfinderin (mm. Reverend Bizarre, Opium Warlords, Spiritus Mortis) yhteislevy “Centuries Of Youth” on hypnoottisen matka metallisen kalkkeen, industrialin ja krautrockin sukuisen rytmiepämusiikin säestämään rinnakkaistodellisuuteen.

Äijälän luomien, yksinkertaisten, viiltäväsoundisten rytmipohjien sävyttämät konetaustat avaavat portit harha-aistimuksien kaltaisten kokemusten maailmaan, joille on pakko antautua joko kokonaan tai sitten ei ollenkaan. Toisteiset, rujon teolliset rytmit kimpoilevat klaustrofobiaa heijastelevia impulsseja, joita ei enää paeta neulan laskeuduttua pyörivällle vinyylille.

Kansivihkon perusteella Witchfinderin 1990-luvulla kirjoittamien tarinoiden lyyriset teemat ovat ehkä moniselitteisiä, mutta niistä voi päätellä päälinjoja vinoutuneen, sairaalloisen traumaattisen, epäonnisen rakkauden aiheuttamien, äärimmäisten kiputilojen purkamisen välillä. Tekstit risteilevät nihilismin varjostaman, itseruoskintaisen syljennän, itseinhon, kostonjanoisen puimisen ja lopulta hulluuden rajat ylittävien, misantropiaa huokuvien tunnetilojen ilmaisun välillä.

Witchfinderin englanninkielinen vokalisointi on vakuuttavaa ja enemmänkin lähellä novellien tulkintaa tai runonlausuntaa kuin mitään rock-vokalisointia. Tällä saralla mies on huomattavasti paremmin kotonaan kuin vaikkapa toissavuotisella, Kauko Röyhkän kanssa suomeksi tekemällään yhteislevyllä, jolla hän esiintyi omalla nimellään, S. A. Hynnisenä.

All Made Up” -biisistä lähtien Äijälä-Witchfinder -duon tunnelmointi ilmentää yhteläisyyttä New Yorkin elektropunkin muinaiselle kulttiyhtyeelle, Suicidelle. Witchfinderin pääosin rauhallisesti artikuloima vokalisointi ei ehkä yllä maanisuudessaan maestro Alan Vegan tasolle, mutta tässä tapauksessa ei tarvitsekaan. Maanisuutta löytyy tarpeeksi esimerkiksi särökitaran meluisasta räminästä, joka rikkoo kappaleen staattisen sovinnaista yleistunnelmaa.

Läjä ei turhaan sähköiskun kaltaisina tai metallisina sirisevinä ja sykkivinä impulsseina virtaavia beatejaan maustele, vaan luottaa yksinkertsisina paukuttavien, karuiksi riisuttujen looppien kantavuuteen. Tässä tapauksessa arviointi biittipohjien kantavuudesta on onnistunut. “Hasslen” teollinen kalke yhdistettynä Witchfinderin biisin mittaan yhä epätoivoisemmaksi käyvään elämöintiin kiristää kuristusotettaan raidan loppua kohti tultaessa. Monologinomainen “Walk” on jo Hynnisen suvereeni, tekstintulkinnallinen taidonnäyte, joka pitää pihdeissään. Tulkinnasta ja sanavalinnoista herää myös vahvoja assosiaatioita David Bowien kuolinpäivänään julkaistuun “Blackstar” -albumin toteavaan, lopullisuuden edessä mielen syvimmätkin, merkitykselliset sopukat paljastavaan, pelottomaan syntisen sielunmessuun.

Albumin rouhein biisi löytyy kuitenkin B-puolen alusta. Ysärin taitteen konevoittoisen Nine Inch Nailsin ja Ministryn kaltaisella industrial-groovella eteenpäin klenkkeva “Room” on instantti korvaamato kaikille ysärigrooven ystäville. Kappaleen pienet, lähetyshäiriönomaiset, epärytmssä stereokuvan iskeytyvät vingahdukset ja piippaukset sotkevat soppaa sopivasti, rikkoen kappaleen konventionaalista poljentoa. Witchfinderin täydellisesti rytmitetty laulu toimii kirsikkana kakun päällä.

Levyn loppupuolella on pari musiikillisesti hieman toissijaisempaa teosta, joista rutisevasti sireeneiden pauhun lomasta häiriköivä “Dominion” on musiikillis-teatraalinen, silkkaa maanista pakkomielteisyyttä huokuva välipala ennen suljetun osaston hoitoa ja synkintä mahdollista lunastusta tarjoilevaa “Crush Downia“. Myöhemmin mainitussa surisevaa taustaa möyhentävät konekiväärin sarjatulelta kuulostavat efektit, jotka voi helposti mieltää traumaattisiksi takaumiksi. Kraftwerkin minimalistisesti komppaaman Laibachin mieleen tuova, “Everything Is A Dream” päättää kokonaisuuden hyytävästi.

Loppujen lopuksi “Centuries Of Youth” voisi olla kuin metallivalssaamon arjen säestämä kuunnelma mielipuolisesta rakkaudesta ja sen jättämien traumojen seuraamuksista. Onneksi Äijälä ja Hynninen ovat osanneet pitää albumin mittaan alati kiristyvän tunnelman maltillisena, eivätkä ole lähteneet tukkimaan äänimaisemaa esimerkiksi Lou Reedin “Metal Machine Musicin” ärsyttävyyksillä ja suuruudenhullulla erikoisuuden tavoittelulla.

Kyseinen paketti tarjoaa teollisen tuotteen teollisena tuotteena, lihan lihana, rakkauden hulluutena ja potut pottuina, aivan kuten vanhoina hyvinä aikoina ja kuten levyn kannesta voisi päätellä.

4 / 5