Kiss Disease : You Met Me at a Strange Time – “Ilkeän koukuttavaa, kiukkuisen vaikuttavaa”

Helsinkiläisen garagerock-nelikko Kiss Diseasen debyyttialbumi “You Met Me at a Strange Time“. Entuudestaan allekirjoittaneelle tuntematon nelikko on näemmä ehtinyt heittää jo mm. levynjulkkarikeikkaa keikkaa Seksipuhelimen kanssa, joten huonosta tavarasta ei voi ennakkotuntumankaan perusteella Kiss Diseasen kohdalla missään nimessä olla kyse.

Vaikka nimensä osalta “Alpha Maid” viittaisikin Turbonegroon, on meininki kuitenkin lähempänä ’82-punkia. Tarttuva, ja kipeästi kynsivä biisi on kyseessä. Albumin nimibiisin rockabilly-klangi ja The Misfits -vibat eivät tuskin ole kaukaa haettuja. Sypäkkä videobiisi “Speed ’n’ Doubt” on kuin “Rock Granden” aikaisen The Hellacoptersin likaisempi ja punkimpi äpärätytär.

Ensimmäisten biisien aikana vokalisti-kitaristi Ella Laineen viiltävän kiukkuinen ärjyntä jopa säikäyttää. Tulkintataitojensa suhteen kyseessä on kerrassaan vaikuttava kauniimpaa sukupuolta oleva vokalisti, jonka ilmaisun takana on Kiss Diseasen tärkein vaikutusvoima. Laineen sanoitukset ovat juuri optimaalisen piikikkäitä ja vittumaisia yhtyeen räväkkään meininkiin ja häpeilemättömään kontekstiin nähden.

Albumin parhaimmistoon kuuluva “Larger Than Life” on puolestaan Hüsker Dü-tyyppinen, melankolisen melodisesti rullaava raketti, joka kuuntelukerta toisensa jälkeen nostaa profiiliaan albumin kappaleiden joukossa. Remprakasti rockaava “Season Creep” lähestyy kuulijaa puolestaan jostain perinteisemmän hard rockin a’la Girlschoolin, vanhan Kissin ja toisaalta äkäisen grungen kulmista.

Albumilla yhtyeen maukkaimmin hykerryttävää “be off” -asennetta henkii tehokkaasti myllyttävä “Grown-Up Fucks”, vaikkakin sen kulmikkaan väliosan jauhaminen karkaakin tarpeettoman pitkäksi. Oikeastaan albumin ensimmäinen hieman tyhjänpäiväisempi kappale tulee vastaan vasta “Full-Time Mimen” kohdalla. Toisaalta hyvällä sykkeellä, jostain The Saintsin ja X-Ray Spexin välimaastosta voimasointunsa amentava rautalankatwistin ja säröisän toimintarockin sekainen punk rock toimii aivan kelvollisena albumin runkobiisinä, vaikka kunnolla imuttava, mieleen vastustamattomasti porautuva kertosäe siitä puuttuukin.

Albumin valitetavin ja selkein huti on tuotannollisesti biisin alun aivan liian laiskasti ryömittävä “Honey Sheets”. Biisin lopun kiihdytys toki nostaa kierroksia, mutta ainoastaan juuri sen piinaavan välttämättömän verran, jolloin on jo liian myöhäistä. Varsinkin biisin alkuosassa basson hienovire taitaa myös olla juuri sen harmittavan ratkaisevan verran ohi kitaroiden vireestä, että oikein pistää irvistämään. “Life is Passing Me By” on melko häijy Dr. Feelgoodin, The Rutsin ja Poison Idean risteytys. Kokonaisuuden päättävä, “Bare Feet” rullaa ja punk rockaa tasaista keskilinjaa juuri kuten asiaan kuuluu.

Kiss Diseasen soitannollista dynamiikkaa tarkemmin tarkastellen, yhtyeen yhteissoitto horjuu juuri sopivasti, eikä albumin tuotannossakaan ole aiemmin mainittuja seikkoja lukuunottamatta liiemmin moitittavaa. Laineen ohella Kiss Diseasen toinen kitaristi Alex Stöd, basisti Petrus Hirvonen ja rumpali Anni Kosonen eivät yhdessä ehkä ole mikään universumin eikä edes Stadin tiukin punk-bändi, mutta debyttialbumi osoittaa, että homma pysyy juurikin tarvittavan jämäkästi läjässä. Livenä yhtye on todennäköisesti vielä tätäkin ärhäkämpi.

4/5