Kauko Röyhkä & S. A. Hynninen : Dekadenssi – “Kaksijakoinen ja hiomaton”

• 

(Svart Records 2020)

Kauko Röyhkän ja Sami Albert Hynnisen yhteisalbumia, “Dekadenssi” valmisteltiin viimeisten vuosien aikaan periodeittain, kiireettä. metalli- sekä elektroympyröistä (mm. Reverend Bizarre, KLV, Tähtiportti, Opium Warlords ja Spiritus Mortis) tutun Hynnisen kollaboraatio vanhan vääräleuka Röyhkän kanssa tunnusti lähtökohtaisesti sisältävän runsaasti mielenkiintoisia mahdollisuuksia ja potentiaalisia lähestymiskulmia musiikkiin. “Dekadenssi“, rappiollisuus kuvaa albumin luonnetta osittain hyvin, ja osittain, vasemmalla kädellä toteutettujen ratkaisujen valossa heikommin.

Albumille päätyneet kappaleet ovat melkoinen tilkkutäkki eri tyyppisillä ja paikoin hyvinkin vaihtelevan laatuisilla tuotantometodeilla kasaan kursittuja biisejä, joiden musiikillisten ainesosien laatu on keskimäärin oikeinkin kelvollista.

70 minuutin mittainen pläjäys tuntuu alussa liioitellun pitkältä, ennen kuin useiden kuuntelukertojen myötä biisien koukut alkavat vaivihka työntyä kuulijan lihaan kiinni. Albumi sisältää laajasti eri tyylilajien vaikutteita, mutta pääpaino on kuitenkin avantgardistisen taidemusiikin ja uusromantiikan tyylittelyn sävyttämissä, gootahtavissa rock-biiseissä sekä Röyhkän 90-luvun yhtyeelle tyypillisissä, ilmavissa kappaleissa. Tässä suurin rooli on Hynnisen levylle soittamassa, monenkirjavassa, pääosin miksauksen äänimaiseman pinnassa klonksuvassa ja taituroivassa bassottelussa.

Aloitetaan kokonaisuuden ruotiminen albumin akilleen kantapäästä. Kokonaisuudella on kolme vaivaannuttavan ontuvilla ratkaisuilla toteutettua biisiä. Hynnisen laulamat, tarkoitustaan vastaan kääntyvät, tökeröt tai ainakin pidemmän päälle harkitsemattomat tekstit kappaleissa “Ikävä” ja “Seksuaalisuus” sekä Röyhkän tulkitsema, valitettavan vasemmalla kädellä sanoitettu ja kummallisen riitasointuisesti sovitetulla kertosäkeellä varustettu albumin elektroninen päätöskappale “Elämä”. “Ihmisvihaajan” ja “Yliopiston” aihiot ja tekstit kuulostavat raakilemaisilta ja osittain vanhojen ideoiden puolivillaiselta kierrättämiseltä.

Turhan monessa kohtaa tekstejä kuunnellessa mieleen hiipii ajatus, että Kauko on päästänyt kyseiselle albumilleen muille teoksille soveltumattomia jämätekstejä tai enemmän tai vähemmän kehitelmä-tasolla olevia tekstiaihioita. Hynnisen sanoitusten taso ei puolestaan yllä hyvällä tahdollakaan Röyhkän puolisuorittamisen tasolle.

Albumin rumpusoundit vaihtelevat erinomaisesti akustisella setillä soitetuista biiseistä käppäisen kuuloisten konerumpujen käyttöön. Painostavalla tekstillä ja jämäkän simppelillä, Narttu-tyyppisellä rokkiriffillä toimiva, Röyhkän ja Riku Mattilan yhteislevyltä yli jäänyt “Alennustila” toimisi liverumpalin komppaamana aivan eri tavalla kuin nyt, valitettavan laihaksi jäävän konerumpuläpsyttelyn tukemana.

Puutteistaan huolimatta, lukuisien kuuntelukertojen myötä valtaosa “Dekadenssin” biiseistä alkaa kuitenkin elää omaa, miellyttävää elämäänsä kuulijan pääkopan sisällä. Guiron tyyppisen kitaraefektin rytmissä rupsuttava, ranskalaisen, aikansa lapsinero Arthur Rimbaudin runon suomenkieliseen käännökseen pohjautuva avausraita “Bohemiadi” toimii pidemmän päälle mallikkaasti. Eteerisen miellyttävästi sävelillään maalaileva videobiisi “Maanalainen maailma” tunkeutuu jopa astetta syvemmälle kuulijan tajuntaan. Röyhkän laululinjat toimivat kappaleessa hienosti rytmipohjaa vasten. Pököttävän suoraviivaisen kompin varassa kulkeva “Rajan takainen rakkaani” on albumin onnistuneimpia vetoja Hynnisen tulkitsemista kappaleista. Albumin toimivimpien vetojen joukkoon albumin loppupuolelta nousevat “Kuuluisan paluu”, joka voisi aivan hyvin olla esim. aikanaan “Miss Farkku Suomelta” pois jäänyt biisi. Noitalinna Hurraan Sari Peltoniemen viileän tyylikkäästi taustalaulama, Röyhkän tulkitsema “Likainen ikkuna” sekä post-punkiin vahvasti kallellaan olevalla, kolkolla virvelirumpukomppauksella käynnistyvä “Huijari etelästä” sekä alkuaikojen Sielun Veljien kaltaista metallista maanisuutta tihkuva “Ihminen” eivät yksikään ole huonoja biisejä laisin.

Albumin biisimateriaali on alkushokin ja kummastuksen jälkeen yllättävän helposti sulavaa ja spontaaneiden ratkaisuiden myötä tuoretta, mutta jämäkämmin tuotettuna se olisi voinut rakentua selkeästi paremmaksikin. Etenkin liverumpali olisi tuonut moneen biisiin verevämpää groovea, dynaamisuutta ja potkivuutta.

Siltikin, kaikessa outoudessaan, kulmikkuudessaan, epätäydellisyydessään ja repaleisuudessaan “Dekadenssi” houkuttaa oudolla tavalla palaamaan äärelleen kerta toisensa jälkeen. Kaksi ja puoli pyöristyy Noisen arviossa ylös kolmeen pisteeseen.

3 / 5