Kauko Röyhkä & Riku Mattila : Meidät pelastaa vain rakkaus – “Vanha tutkapari osuu ja onnistuu”

Kotimaisen taiderockin kyvykkäimpiin tutkapareihin jo neljän ja puolen vuosikymmenen ajan kuuluneet Kauko Röyhkä ja Riku Mattila vakuuttavat kolmannella yhteisellä pitkäsoitollaan. Erityisesti kokemuksen jalostama biisintekokäsityö, täyteläisen leveä, rouhean ajanmukainen soundimaisema yhdistettynä todella laadukkaaseen, niin Nartun kuin Röyhkän ysäribändin vahvuuksiin nojaava sävellys- ja sovitustyöhön kiteyttää duon viimeisimmän aikaansaannoksen, ja tekee sen oikein hyvin.

Saatekirjeessä mainitaan albumin olevan ei-elektroninen, vaikka kyllä omaan korvaani useammissa albumin äänityksissä hyödynnetyissä kitararaidoissa ja uruissa kuuluu virtaa käytetyn ihan riittämiin. Siinä missä Mattila on saanut sovituksillaan biiseihin väriä laajalla paletilla, toimittavat basisti Anssi Växby ja rumpali Marko Timonen rytmityönsä tyylillä ja laajaa ymmärrystä kappaleiden rytmistä ydintä vaalien. Samae Koskisen tarkan tasalaatuisesti laulamilla taustoilla ja stemmoilla on myös merkittävä roolinsa kappaleiden harmonisessa kerronnassa. Röyhkällä on nyt nippu todella kovatasoisia biisejä, joissa hänen kokemuksen kuorruttamalla tyylitajulla ei voi epäonnistua.

Uuden aallon ilmavan folk-rock -palassa, “Hukkasin jotakin metsiin” on samaa, itsevarmaa klangia kuin mitä viimeksi onnistuin kuulemaan Röyhkän vuosituhannen vaihteenbtuotoksilta. Eräs albumin hienoimmistä ja jossakin määrin myös Röyhkän inhimillisen puolen poikkeuksellisen rohkeasti avaava “Sinä hymyilit mulle” voisi olla tunnelmansa puolesta kuin särkynytsydäminen jatko-osa “Pauliina, rantatyttö” -kestosuosikille. Monikerroksisesta, melankolisesta “Voisit edes kerran luvata” löytyy sitten ripaus goottirockia ja kertsimelodiassa puolestaan PMMP:tä, eikä kyseisessä, mahdollisesti viitteellisessä sovitusratkaisussa ole tyylillisesti moitteen sijaa.

Julkkismaailman taivaiden tavoittelun oodiksi muotoiltu “Matkalla maineeseen” toimii surumielisessä mahtipontisuudessaan mainiosti, siinä missä “Pidin sinusta” ponkaisee urkuineen ja käännettyinä puolikomppeineen reippaaseen 22 Pistepirkko -tyyppiseen soiton fraseeraukseen menettämättä kuitenkaan Röyhkälle omaleimaista otetta. Viimaisen viileästä Amerikan mallin kantrahtavasta suo-blues-säkeistöstä komeasti soivaan kertosäkeeseen ampaiseva “Kohti jumalaa” sisältää joitakin säväyttävimpiä elämän totuuksia mitä Röyhkä on koskaan kappaleissaan runoillut nostattaen ihon kananlihalle.

Uskon(nollisuuden) haurautta peilaava “Suklaa-Jeesus” on ronskissa koruttomuudessaan albumin ehdottomia helmiä. Tähän asti kympin levynä edennyt albumi sisältää kuitenkin myös pari tasoltaan vaatimattomampaa kappaletta. Hieman tavanomaiseksi jäävä, vaikkakin kauniisti kehräävä, “Invalidin tytär”, maukkaalla kitaroinnilla koristeltu mutta melodiamaailmaltaan jokseenkin sävytön ysärifunk-henkinen fiilistely, “Missä kaikki ovat?” ja hieman totomaisen aikuisrockisti tasapoljentoinen, vaikka sinällään vivahteikkailla puhallinosuuksilla koristeltu nuotiolaulu, “Marraskuun kulkija” tiputtavat kokonaisuuden tasoa pykälän.

Olkoonkin Röyhkän ja Mattilan debyyttiä ylistetty vuosien varrella kuinka paljon tahansa, allekirjoittaneen mieltymysasteikolla mitattuna “Meidät pelastaa vain rakkaus” nousee tämän ohi duon toistaiseksi parhaimmaksi albumiksi. Röyhkän omalla mittarilla kyse on parhaasta albumista sitten vuosituhannen taitteen ysäribändinsä merkkipaalun, “Etsijöiden“, ja se on saavutus itsessään se.

4/5