Useimmat nuoruuden proggikset väljähtyvät ja menettävät kredibiliteettinsä artistien ikääntyessä ja maailman muuttuessa. Vanhojen räppijäärien Jontin ja Petoksen yhteistyö ja sen tarve on toista maata. Täsmennän: Aivan helvetin toista maata. Kallio Undergroundin 17 vuoden levytyshiljaisuuden katkaissut, uransa toinen albumi “Kirkas Puoli” on tummasävyisen ja aggressiivisen suomenkielisen rap-sylkemisen suvereeni taidonnäyte. Kymmenen vihaista räbäytystä sisällään pitävä paketti täräyttää niin pseudoilua kuin rap- ja populaarikulttuurin lieveilmiöiden seuraajia armotta päin näköä. Koko lysti on kerrassaan häkellyttävän vangitsevaa kuultavaa. Osansa Jontin ja Petoksen sanan säilästä saavat niin vellipersenuoriso, trap-hypettäjät, some-koukussa olevat wannabet, mediapersoonat, muotipopparit, putkikatseiset idealistit kuin nokkavat, itsetietoiset tärkeilijät yli viihde- ja kulttuurielämän ammattikuntien rajojen. Osaltaan artistien itsetutkiskeleva ote ja oman inhimillisyyden ja haavoittuvuuden myöntäminen teksteissä oikeastaan vain vahvistaa ulkoisten havaintojen ja kritiikin purevuutta.
Jos mikä tässä makaaberin sympaattisessa ja toisiaan erinomaisesti täydentävässä duossa on parasta, niin ikääntyminen ja kokemuksen ääni sopii näille totuuden torville oikeastaan kaikilla mittareilla mitattuna vuosi vuodelta, aina vaan paremmin. Tämä siitäkin huolimatta, että molemmilla heistä tuntuu aikamiehen ikään päästyään mitta olevan suomirapin nykytilaa ja mitäänsanomattomuutta enemmän kuin täynnä.
Kallio Undergroundin vahvuus vuonna 2021 on sen ihailtavan rohkea, älykäs, sivistynyt, ja näkemyksellinen lyyrinen sivaltelu, jossa ei silotella mitään eikä kumarrella ketään. Huikeimmillaan Jontti ja Petos nousevat teksteineen niin äärioikean kuin myös -vasemmankin laidan populististen poliittisten agendojen yläpuolelle avaten molempien kiihkoilijaryhmittymien tekopyhät toimet ja periaatteet terävästi, mutta ennen kaikkea perustellusti. Hupaisaa on myös, kuinka hienolla ja itseironisella tavalla Jontti servaa “Silkkaa satua” -biisin NWO-teemaisen selonteonsa aluksi toisinajattelijoita foliohatuksi haukkuvia.
Petoksen väsäämät darkwaven ja horrorcoren kanssa kättä lyövät, pahaenteisyyttä huokuvat taustabeatit ovat kauttaaltaan uhkaavan hidastempoisia, vanhan liiton käytäntöjen mukaisesti simppeleitä rytmiraitoja, jotka sopivat tämän syväpuhdistavan ripityksen taustaraidaksi kuin rajaton rahavalta Rothschildeille. Kajaanin lahjan vinyylin raavinnalle, DJ Tatc:n napakat skrätsäykset istuvat niihin kuin nakutettu. Pariin biisiin autenttisuutta mukaan tuovat myös Midget In The Sink ja Gator -yhteyksistä tutun Olli Helanderin heittämät The Stoogesin Ron Asheton -henkiset, räkäiset kitaraliidit. Puhesamplet Jari Halosen ‘Kalevala – Uusi Aika’ -sarjasta (Ja ehkä jostain muustakin?) lisäävät kappaleiden kouriintuntuvuutta ja lopun ajan tuntua.
Levyllä ei ole musiikillisesti tai tekstillisesti yhtään hutia. Tosin ehkä Petoksen soolona vetämä oman rauhan ylistys “Joutomaille” on turhankin optimistinen herran suuhun tämän levyn kontekstissa. Tarvittuna lisänä OG Ikonen ja Shaka tuovat omilla feateillaan sopivasti tuoretta sävyä B-puolen biiseihin “Paha poika imago” ja “2020 Jkr.”
Allekirjoittaneen omiksi suosikeiksi kokonaisuudelta nousevat albumin avausraita “Täs tää nyt on”, albumin katarttinen nimikkobiisi, ultra-liberaalia tekopyhyyttä päin sen harjoittajien näköä hierova “Juoni kadoksissa”, “En edusta enää mitään” ja aamenen lailla koko palveluksen päättävä “UG Anthem”. Viimeksimainitussa korona-aikana tulojen menetyksistä ulissut monikansallisten suurlevy-yhtiöiden hellimä viihdetaiteilijakatraskin saa kuulla Petokselta kunniansa. Itken ja nauran samaan aikaan. Ilosta ja myötätunnosta.
Vaikka pintapuolisena vaikutelmana ensimmäisillä kuuntelukierroksilla levyllä häiritsikin ylenpalttinen lyyrinen tylytys, kyyninen ja inhorealistinen kylmyys, useiden kuuntelujen mukana albumin positiivinen pohjavire hahmottuu paremmin. Matka kuljetaan kyynisyydestä valoon päin ja kohti parempaa maailmaa, tai ainakin sen pinnallisen paskan loppua, mikä kerta kerralta selkeytyy paremmin albumin metaan kirjoitettuna lyyrisen polkuna.
Summa summarum: Kyseessä on yksi periksiantamattomimmista, kovimmista ja ajatuksia herättävimmistä koskaan kuulemistani kotimaisista rap-albumeista. Hands down. Paluualbumillaan Kallio Underground pyyhkii lattian kirkkaaksi valtaosalla suomiräpin tekijöistä monessakin mielessä. Kyseessä on ehdottomasti myös yksi vuoden 2021 järisyttävimmistä kotimaisista albumeista yli genrerajojen. – Pitkälle seuraavankin vuoden.
5/5
Leave a Reply
You must be logged in to post a comment.