Joku Iiris : “Voi ei” – Nukkavieruista koskettavuutta

(Humu Records 2026)

Joensuulaislähtoisen laulaja-lauluntekijän, Iiris Tuonosen alter ego ja yhtyeen, Joku Iiris toinen pitkäsoitto “Voi ei” on albumi, joka kieltäytyy siistimästä reunojaan. Debyyttialbumin pelkistetystä ‘nainen ja kitara -ilmaisusta’ kokonaisen bändin indie-pop-ilmaisuun siirtyneen lopputulos on riisuttua, jopa hieman nuhruista. Vaikka se nojaa vahvasti some-aikaa edeltävään estetiikkaan, ei se silti sorru pelkäksi nostalgiahakuiseksi pastissiksi, vaan mukana on sopivasti nykymenoa kritisoivia tekstipätkiä. Yhtyeen soundissa kaikuu tietty fiilis pelastusarmeija-lounge-jazz-yhtyeen olemuksesta, lommoisesta tee se itse -hengestä ja tietysta anarkistisesta välinpitämättömyydestä puunattuja radiosoittostandardeja kohtaan. Tämä jos mikä mikä tuntuu nykyisessä muovisen täydellisessä musiikkimaastossa poikkeuksellisen virkistävältä.

Albumin suurin vahvuus ja samalla sen haastavin elementti on sen ehdoton karuus. Kappaleet etenevät rosoisten, paikoin jopa epävireisesti rämisevien kitaroiden ja kolisevien rumpujen varassa, jotka luovat pohjan lakoniselle ja toteavalle laulutulksinnalle. Tekstit ovat arkisen kieroutuneita, pienistä havainnoista ja nuoruuden ahdistuksesta ammentavia tarinoita, joissa vilpittömyys ja pureva sarkasmi kietoutuvat toisiinsa. Hentoisesti kehräävä nimikappale, “Turvavyöt” ja Roy Orbisonin hittivetoisuuden mieleen tuova “Elämältä kaiken sain” osoittavat artistin ja yhtyeen kyvyn rakentaa tarttuvia melodioita kaaoksen keskelle ilman, että kappaleiden sisäänrakennettu rosoisuus kärsii.

Kriittisesti tarkasteltuna levyn tuotannollinen linja on tietoinen riskinotto. Soundimaailman pehmeyden ja alkukantaisen tunkkaisuuden rajapinta on tässä tapauksessa kuitenkin hyvin häilyvä. Tietty nykyaikainen vintage-larppailu saattaa silti alkaa puuduttaa sellaista kuulijaa, joka kaipaisi perinteisempää draaman kaarta tai ammattimaisempaa loppusilausta stereokuvaan. Paikoin myös tuntuu siltä, että yhtye verhoaa hienoisen ideaköyhyyden tahallisen lo-fi-estetiikan taakse, jolloin jotkin raidat jäävät pelkiksi luonnoksiksi valmiksi hiottujen loppuun asti mietittyjen sävellysten sijaan. Toisaalta juuri tämä hiomattomuus tekee kokonaisuudesta sympaattisen.

“Voi ei” on levy, joka vaatii kuulijaltaan oikeaa mielentilaa. Mielipiteitä jakavan Iiriksen voimakasvibrainen laulusoundi ei myöskään yritä miellyttää ketään, ja juuri siksi se onnistuu jättämään kulijalle tarpeeksi suuren muistijäljen. Se on rehellinen, kotikutoisen makuinen ja sopivan ärsyttävä pelinavaus, joka todistaa Joku Iiriksen olevan elementissään silloin, kun kaikki ei mene suunnitelmien eikä oppikirjan mukaan. Vikatikitkin kuuluvat asiaan, kun kyseessä on orgaanisesti elävä ja lopullista muotoaan hakeva musiikkiteos.

3/5