J. Jokelainen: Smack – Kuolemaantuomitun laulu “Kaunistelematon ja koukuttava”

Parhaiten kotimaisen katurockryhmän, The Flaming Sideburnsin rumpalina ja Helsingin Sanomien musiikkitoimittajana tunnettu Jarkko Jokelainen on onnistunut loihtimaan erään mielenkiintoisimmista ja tarpeellisimmista bändibiografioista miesmuistiin. Smack – “Kuolemaantuomitun laulu” toimii samalla myös erinomaisesti helsinkiläistä 1980- ja 1990- lukujen taitekohdan bänditoiminta- ja kotimaista bändivientikulttuuria havainnollistavana ja hahmottavana ajankuvauksena.

Likaista punk rockia katupölynkatkuiseen, perinnetietoiseen ja vääntyneeseen rock ‘n rolliin sekoittaneen Smackin tarina on onnistuttu taltioimaan kansien väliin vakuuttavan laaja-alaisesti aikansa olosuhteet kartoittaen. Yhtyeen tarina kaikissa ristiriitaisuuksissaan on lähtökohtaisesti erityisen kiehtova tarina.

Yhdysvaltalaisen musiikkilehdistön toimesta myös esi-grungen pioneeriksi tituleeratun Smackin kohtaloksi koitui lopulta jäädä 1980-luvun loppua kohti tultaessa Helsinki–keskeisyydessään Suomessa aliarvostetuksi ja väärinymmärretyksi rock-yhtyeeksi. Samoihin aikoihin kun yhtye lämppäsi Dingoa suurimman huuman aikaisissa nuorisokonserteissa ympäri kotimaan, innoitti se mm. suuresti Yhdysvaltojen länsirannikolla ja toisaalla Euroopassa paria vuotta myöhemmin maailman suurimpien vaihtoehtorock-yhtyeiden joukkoon nousseiden Nirvanan, Pearl Jamin, Screaming Treesin, Guns N’ Rosesin ja D.A.D.:n jäseniä.

Hanoi Rocksin vanavedessä Smackista muotoutui kotimaisen, kansainvälisen rockin seuraavan aallon suurin vientitoivo, jonka kotimainen musiikkilehdistökin noteerasi yhtyeen huippuvuosina niin hyvässä kuin pahassa. Toisen albuminsa “Rattlesnake Biten” promootiorundilla yhtyeelle aukeni myös mahdollisuus saada taisteltua itselleen merkittävä levytyssopimus Los Angelesissa ja sen myötä lyödä läpi kansainvälisesti. Kuten totuttua, kaikki yhtyeen jäsenet eivät olleet valmiit heti paikalla vaadittuun radikaaliin muutokseen ja toimintaoperaatioon silloin kun sen etsikkoaika olisi ollut, ja lopuksi asiat eivät menneet ihan niin kuin niiden suunniteltiin menevän.

Osansa Smackin taipaleen epäonniseen kohtaloon toivat myös yhtyettä riivanneet, jatkuvat jäsenvaihdokset, puhtaasta amatöörimäisestä ymmärtämättömyydestä, kokemattomuudesta ja huonosta bisnestajusta johtuneet hudit managerointipuolella sekä silkka huono onni ja virheellinen ajoitus. Kaiken elämänmakuisen dramatiikan keskellä Jokelaisen oivallisesti toimittamat haastattelut tuovat toisaalta myös julki Smackin sinnikkään työteliäisyyden ja lukemattomat pienten onnistumisten hedelmät, joita ilman yhtye ei olisi ehkä koskaan päässyt ylipäätään näyttämään kynsiään Yhdysvaltojen länsirannikon maailman johtavavalle rock-kermalle kahteen eri otteeseen 1980-luvun lopulla.

Oma eikä suinkaan merkityksettömin osansa kirjasta on omistettu yhtyeen nuoren miehistön sosiaalisen verkoston tärkeyden, riemukkaan rellestämisen mutta toisaalta myös veljellisen välittämisen kulttuurin kuvaukselle.

Tarinan syvimmässä päässä, pinnan alla varjosti taas väistämätön. – Perustajajäsen-vokalisti Ilari “Claude” Peltolan synnynnäisen sydänvian myötä alati lähestyvä kuolema. Alunperin Claudea hoitaneiden lääkäreiden ennusteet eivät antaneet tälle herkän taiteilijan ja villi-ihmisen piirteet täyttäneelle kulttihahmolle elinaikaa kuin maksimissaan 30 vuotta. Lopulta Claude voitti tuokin ennusteen elettyään vahvasti rock ‘n roll- kyllästeistä elämää yli tuon ennusteikärajan.

Kirjan haastattelumateriaalin raskaimpana ytimenä toimii Jokelaisen vuonna 1993 tekemä Clauden syvähaastattelu, mikä mahdollistaa yhtyeen edesmenneen keulamiehen pikkutarkat näkemykset yhtyeen urasta bändikavereidensa täydentävästi komppaamina. Ääneen pääsee myös Smackin jäsenten kanssa työskennelleitä, toimineita tai sitä fanittaneita henkilöitä. Toisaalta, Eräät kirjan vahvimmista hetkistä löytyvät sen rivien väleistä. Haastateltavien toisistaan eriävien lausuntojen myötä tiettyjen asioiden totuuspohja jää paikoin sopivalla tavalla lukijan itsensä pääteltäväksi.

Vuosien 1986 ja 1989 Smackin Los Angelesin hetkien kuvaukset on tekstin kerronnan osalta lennokkaimpia osuuksia, jolloin Jokelainen saa napattua tarinaan duurivoittoista toiminnallisuutta aivan samassa määrin kuin Neil Strauss Mötley Crüen “The Dirtissä” konsanaan. “Kuolemaantuomitun laulu” on kuitenkin kokonaisuutena huomattavasti paljon enemmän kuin yksiulotteinen bilepäiväkirja.

Suurin kiitos Smackin bänditarinan laaja-alaisesta onnistumisesta kuuluu kuitenkin Jokelaisen yksityiskohtaiselle toimitustyölle, asiantuntevasti laadituille ja hyvin jäsennellyille haastatteluille sekä luontevalle tarinankerrontataidolle. “Kuolemaantuomitun laulu” dokumentoi myös kiitettävästi kotimaisen rockin ulkomaanviennin haparoivia ensiaskeleita ja luo samalla lämminhenkisyydessään uskoa kaikille sydänverellä oman jutun tekemiseen panostaville outsidereille. Neljä ja puoli pistettä pyöristyy ylös viiteen.

5 / 5