Edelleen liian harva musiikin aktiivikuluttaja ymmärtää, että meillä Suomessa on niinkin ainutkertainen artisti, että sillä on kaikki edellytykset nousta kuolemattomien laulajatarlegendojen joukkoon.Vuonna 2012 Suomen Idols-kisassa finaaleista jollakin käsittämättömällä tavalla ulos karsiutunut Ina Forsman on onneksemme onnistunut luomaan oman näköisen, ihailtavan tyylikkään jazz-, blues-, funk- ja soul-laulajan artistin uran ilman muovista kiiltoa, ulkokultaista viihdeautomaatin virkaa tai pelotetta kertakäyttöiselle sukseelle altistumiseen.
Saksassa jo pari vuotta asuneen Forsmanin kolmas sooloalbumi “All There Is” on ryhdikkäät freesisti retrahtava kymmenen soul-viitteisen biisin paketti, joka esittelee kymmenessä vuodessa häkellyttävän kovatasoiseksi kouliintuneen, vakavastiotettavan, kansainvälisen mittaluokan artistin.
“All There Is” rakentui pääosin korona-pandemian aikaan Lowswing Studioilla Berliinissä ja Soul Food Studiolla Helsingissä. Albumin tuottamisesta vastasivat yhdessä Forsmanin kanssa Michael Bleu, (oikealta nimeltään Mikko Kananoja) ja Guy Sternberg. Pääteemaina albumilla on rakkaus –kuinka ollakaan, vaikeuksien kautta entistä vahvemman ihmissuhteen syntyminen ja ihmissuhdevaikeuksien myötä ihmisenä kasvaminen.
“Love Me” aloittaa kuplivan soul-möyhentämisen autenttisen 60-luvun lopun malliin. Videoita myöten viimeisen päälle retro-mankelin läpi rullattu tuotantosapluuna on kuin aikamatka mummon nuoruuteen. Tosin Forsmanin itsearvostusta huokuva, sofistikoitunut arvomaailma, ihmissuhteiden käsittelemisen nykyaikaisen päivitettyine nyansseineen piirtävät selkeitä juonteita tähän, tasa-arvon päivään.
“Don’t Lose Today” polkaisee Motown-tyylittelyn kylkeen garage rockimman vaihteen päälle, ja käännetyn puolikompin tahtiin biisin soulahtavat piirteet saavat räväkämmän rytmisen käskytyksen. Kun Ina laulaa hetkessä elämisen oivaltamisen vapauttavasta voimasta, on sen totuuden voima jotain kouriintuntuvan konkreettista – aivan jotain muuta kuin halvan kliseisistä seinätekstitarroista huokuvaa hölynpölyä. Eri orkesteri-instrumenttien päällekkäin kerrostuvat melodialinjat ovat albumilla viimeisen päälle tarkkaan harkittuja, ilmiömäisesti sovitettuja ja vakuuttavalla ammattitaidolla soitettua. Kevyen minimalistisesti kutkuttavalla jazz-pianolla starttaava albumin nimibiisi päästää Inan jumalaisiin sävyihin taipuvan lauluäänen leikittelemään vapaana yksinkertaisen sointumaton pinnalla. Merkillepantava havaintoni kertoo tässä kohta, että Forsmanin pelkistetyn sofistikoituneen vokaalitulkinnan rinnalla avioerosta ruikuttava Adele on muovia. Kevyesti soul-groovava kappaleen runko vie kuulijan vahvaksi varttuneen naisoletetun sydänsuruista lohdun tunteen kautta tyyneyden valtaamaan mielentilaan. Teemana kappaleessa pysyy: tulkoon vaikka helvetisti lunta tupaan, se kestetään terveellä ylpeydellä ja jatketaan eteenpäin.
Blues-pitoisesti soulahtavalla rungolla varustettu americanan ja modernin popin blandis “We Could Be Gold Diggers” on sisältönsä suhteen vähän kevytmielistä viihdehömppää, mutta seuraa siitä huolimatta albumin keskitasoa parempana kappaleena perässä.
“Poor Heart” on puolestaan albumin ehdoton grower. Joka kuuntelulla aavistuksen paremmin kuulijalle avautuvasta, muhkean maltillisesti groovaavasta biisistä olisi Joe Cocker -vainaakin voinut olla omassa rosterissaan kiitollinen. Katkeransuloiset, bluesisti popahtavat melodiakulut viittavat juuri edesmenneen brittiartistin suurimpin biiseihin. Inan samettisen soljuva tulkinta hänen liidilauluaan tyylikkään autenttisen kuuloisilla neöötumman soulin stemmoilla tuplaavien laulajattarien; Helen Meyerin, Jenni Taarin ja Hanna-Maria Heleniuksen toimesta nostaa kokonaisuuden tasoa vielä pykälän verran, ja nyt jo liikutaan äimistyttävällä korkeudella.
Paljaaksi riisuttu, nylonkielisen akustisen kitaran, viulun sellon ja pianon kehräämä, avangardistista kulmikkuutta omaava suuri rakkausballadi balladi “One Night In Berlin” ei koruttomassa tapahtumakuvauksessaan valitettavasti onnistu yltämään albumin aiempien biisien koskettavuuden eikä vaikuttavuuden tasolle. Samoin mainioilla Billie Holiday-tyyppisillä, surumielisillä niekautuksia sisältävillä lauluilla käynnistyvä “Promises” putoaa harmittavasti tähän ennalta pelättyyn ‘Adele-ansaan’. Allekirjoittanut olisi etukäteen toivonut, ettei jo lähtökohtaisesti kuluneen kliseisellä ihmissuhdekarikon edessä totuuksilla revittelyä Inan levyltä tarvitsisi ryhtyä analysoimaan tai paremmaksi puoltamaan. Tässä se nyt kuitenkin on. Albumin harmittavin, kaupallisen viihdemusiikin perään liikaa kurkottava biisi, joka tähän saakka hyvin viattomassa kokonaisuudessaan on harmittava myönnytys ja tyylirikko.
Onneksi viekkaan viettelevä, huuliharpun fiilistelyllä hiipivä conga-rummuilla pehmeästi rytmitetty lounge-jazz-pala “Dive” naaraa tilanteen jälleen kuiville. Sirpa Suomalaisen saksofoni-, Janne Toivosen, Ori Jacobsonin trumpetti- ja Heikki Tuhkasen, Andrej Ugoljew usvaisten trumpettisävelten ja trombonefillailujen sekä tuottaja Michael Bleun ja Jarkko Sauran soittamien kokeellisten orkesterijousien vuoropuhellessa yhdessä Forsmanin kuulaan kauniin äänen kanssa.
Loppua kohti mennään kappaleessa vapaamman fiilistelyn puolelle. Parin chillimmän biisin jälkeen remprakasti svengaava “April Song” pistää rockahtavatempoisen potkunsa myötä tanssijalkaa aivan eri tahtiin parkettiin. Aavistuksen The Pointer Sistersin tyyppinen, etukenoisen hakkaava AOR-sävytteinen funkahtava soul toimii tunnelman nostattavan hyvin, vaikka kappaleen hieman lajityypillisen geneerisiksi jäävät laululinjat eivät yllä sävellyksessä mairittelevan koskettavuuden tasolle. Albumin päättävä “Raw Honey” tasaa lemmen tilit mahtipontisen käännetyn puolikompin motown-paukutuksen myötä bileet pystyyn alun pidättelevän groove-junnauksen jälkeen, vaikkakin The Supremesin upealle malliesimerkille jäätäisiinkin biisin sävelissä hieman velkaa.
Ina Forsman suomalais-saksalaisine yhtyeineen ja tuotantotiimeineen on onnistunut luomaan urbaanilla tavalla retrahtavan ja elämänmakuisen albumin, jonka työstön aikana hänestä on kuoriutunut entistä rohkeammin ja röyhkeämmin soulin, funkin ja jazzin syövereiden vietäväksi heittäytyvä huippuartisti. Paria kaupalliselta myönnytykseltä tuoksahtavaa tyylivirhettä lukuunottamatta “All There Is” jatkaa Suomen kruunaamattoman soul-kuningattaren todella vahvaa julkaisujen sarjaa.
4/5
Leave a Reply
You must be logged in to post a comment.