Ihme ja Kyllä : Tytöt on taas pilvessä – “Pehmeästi soljuvaa pohjoisen indie-poppia”

Oululaisen muusikon ja trubaduurin Aleksi Karin (mm. Taavetti Lukkarisen Hirttopuu) indie-pop -pitoisen sooloprojektin, Ihme ja Kyllä ensimmäinen fyysinen äänitejulkaisu on ulkona. Aiemmin muutaman digisinglen julkaisseen artistinimen 10″ vinyylinä ja digitaalisena julkaistu 17-minuuttinen mini-LP “Tytöt on taas pilvessä” pitää sisällään kuusi kiehtovasti puoleensa vetävää, karua ja vinoutuneen kaunista kappaletta.

Pääpiirteittäin soundi on jostakin 22-Pistepirkon hämyilyn ja Aknestikin kuulaan pehmeän pop-rockin sekä Neil Youngin kantri-folkin välimaastosta. Ihme ja Kyllä -soundin muodostava bandis ei ole kuitenkaan niin yksiselitteinen. Karin vahva singer-songerwriter-asenne tilkittynä nykyaikaisen retrahtavalla fiftaripopin ja David Lynch -vivahteisella kantrivenyttelyllä ja perinnetietoisella pop ‘n rollilla luovat lopullisen silauksen Ihme ja Kyllä -yksikön ominaissoundiin.

Karin sanoitukset ovat häkellyttävän oivaltavia, mustan huumorin toiseen potenssiin kohottavia, vielä entistäkin mustemmalla huumorilla höystettyjä tarinoita rakkauselämän ihannoiduista mutta samalla lopulta juuri niistä nurjistakin nurjimmista puolista. Huomioon otettavaa on myös se seikka, että lyriikoissaan oululaisherra osaa kääntää perinteisten pop-musiikin tyylilajien geneerisen puuduttavat lyyriset teemat ja tarinat riemastuttavasti ylösalaisin ja ravistella niitä tarpeeksi kovaa saaden niistä viimeiset mielenkiinnon rippeet irti. Ja niitähän muuten riittää.

Näistä malliesimerkkeinä toimivat vahvasti kai’utettu, iisisti himmaileva avausraita “Liftarityttöni Annika” sekä säkenöivä shoegazen ja uuden aallon mustahuulipopin risteytys, “Rukous (80-luvun silmälasit mix)“. Kyseiset biisit edustavat vielä sitä albumin laimeinta linjaa. Kokonaisuuden ykköskastiin kuuluvat levyn nimibiisi ja keveästi tamburiinin, ksylofonin ja urun ujelluksen siivittämä “Vain kemiallinen reaktio“. Ilmavan keveästi leijuva Velvet Underground -viitteinen “Francis ja Eugene” ei taas puolestaan jää Röyhkää pahemmaksi. Huvittavan satiirinen, epäonninen tai oikeammin epäsuhtainen, tivolikantrina humppaileva rakaustarina Dave Lindholm-hengessä, “Hyvästit (Ennen kuin unohdan)” on viimeinen naula iloisesti vituralleen menneen rakkauselämän arkkuun.

Heti vuoden alkuun Ihme ja Kyllä tarjoaa erään pitkästä aikaa tehokkaimmista piristysruiskeista elvyttämään jo aikoja sitten loppuun kaluttujen ja ja kulutettujen musiikkigenrejen tarjontaa. Tämä kaikki on kerrassaan erinomaista säveltaidetta kaikessa sen flegmaattisessa päin helvettiä luisumisessaan. Neljä ja puoli pyöristyy meillä Noisessa ylös viiteen pojoon.

5/5