Metalism, 2012
Luulajan döddisrokut, Helltrain on hyvä esimerkki siitä, että länsinaapurissa keskimääräinen tyylitajuinen kliseiden kierrätys ja osaaminen ovat kohdallaan, vaikka suoranaiseen ässäsuoritukseen ei päästäisikään. Yhtyeen neljännen levyn kansi on pokkana pöllitty kevytversio Motörheadin Orgasmatronista, mutta silti se sopii aiheeseen kuin Corega Tabs tekareiden desinfioimiseen.
Päällisin puolin Helltrainin palikat näyttävät olevan kasassa oikeinkin hyvin, ja yhtye lanaa paikoin oikein mallikkaasti, vaikka se lopullinen tappoisku sen rollauksesta jääkin puuttumaan. Syytä siihen miksi näin, voi etsiä vaikkapa siitä, että tietty tinkimätön tylyys, uhkaavuus ja mullan katkeruus tämän junan puksuttamisesta puuttuu lähes täysin, ja pääpainon sen soinnissa ottaakin melodinen heavy- ynnä muu pikkukiva rock-taiteilu.
[youtube 0EEUaG0m8Wc]
Yhtyeen biisinteosta vastaa pääasiallisesti kitaristi Patrick Törnkvist. Yhtyeen keulahahmo, kitaristi Törnkvistin veljen, vokalisti Pierren ulosanti on enemmänkin black-metal-orientoitunutta, yksiulotteista kähinää, eikä hänen keuhkojensa anti eikä myöskään ajatus tai taito riitä tässä kontekstissa selvästikään miehekkääseen rock`n roll- tulkintaan a`la L.G. Petrov tai Taneli Jarva. Death is Comingin sanoituksetkin lipsuvat tahattoman komiikan sudenkuoppiin noloudessaan, pöljäpäisine hevihuttuineen: kuuskuuskutosineen, aaveineen ja helvetin siipiuneen, mitkä eivät ole jaksaneet hauskuuttaakaa allekirjoittanutta enää pitkään aikaan.
Juggernaut on tehokas ja tajuntaan välittömästi kiinni käyvä, todella kunnolla rokkaava ja hyvällä, eteerisellä mollikertosäkeellä varustettu avausraita. Vaikka Beat by Beatin Hurriganes-henkinen rokkijynkytys ja The Killer Comen Jerry Lee Lewis-henkinen munanpolttopianointi, stemmalaulelu kohtuu mielikuvituksettomassa perus-roketissa tuovatkin menevyyttä ja live-ulottuvuutta yhtyeen sointiin, homma ei oikein vaikuta luontevalta… Ja kun olennaiset palaset eivät ole kohdillaan, niin ne eivät vaan ole.
[youtube aWsw9CNU_1Y]
Helltrainin ongelma vaikuttaa olevan se, että se yrittää olla kerralla liian monipuolinen bändi yhtä aikaa. Se tarjoilee jyystö-rock `n rollia kaikilla mausteilla B-luokan kevyt-Motörhead, Mustasch- ja Volbeat-hengessä ja jotain Dark Tranquillitystä sekä In Flamesista muistuttavaa raskasmollitunnelmointia ja poppia kertseihin, eikä sen musiikki todellakaan ole missään määrin yhtä tylyttävää kuin vaikkapa ruotsalaisen death`n rollin esi-isän, Entombedin. Usean biisin rakenne on lisäksi turhankin ennalta arvattava, vaikkakin paikoin myös perustellusti toimiva ja kantava.
Levyn edetessä yhtyeen kappaleet alkavat vaikuttaa yhä enenevässä määrin radioystävällisyyttä tavoittelevilta tekeleiltä tyyliin 69 Eyes (Jisei), mistä vain se lopullinen tarttuvuus ja syvyys tuntuu puuttuvan. Levy päättyy kaikesta huolimatta koukuttavaan molli-death-bläkkiksen kanssa flirttailevaan instrumentaali-pop-rockiin Leppings Lane, mikä porautuu tehokkaasti korvien väliin.
[youtube sGNRYffwl88]
Yhtye voisi huoletta unohtaa “death”- etuliitteen, jos Pierre Törnqvist vain opettelisi laulamaan rokisti, ja silti se kuulostaisi takuulla miehekkäämmältä bändiltä kuin miltä se nyt kuulostaa. Tammen kultaisessa lastenkirjassa Ponu-juna puksutti hurjassa seikkailussaan 80-luvun alussa tehden minuun syvän vaikutuksen. Samaa toivoisi Helltrainin kuolonjunan pystyvän tänäpäivänä, tällä kertaa siinä kuitenkaan paria biisiä ja juttua lukuunottamatta onnistumatta.
3/5