Heikki Kuula : Isät – “Velvollisuuksien ja vastuullisuuden harharetket”

Heikki Kuulan kymmenes albumi, “Isät” on arkisen paljastava, paikoin kivuliaskin matka suomalaisen miehisyyden pimeään ytimeen. Se on teos, joka tuntuu hylkivän perinteistä hiphop-estetiikkaa ja kurkottavan kohti jotain paljon likaisempaa: kotimaakatujen nihilismistä siivilöityä perhedraamaa.

Tunnelma sillä on kuin huonosti valaistussa porttikongissa, jossa tuoksuu vanha viina, missatut mahdollisuudet, sanomatta jääneet sanat, ohi valunut elämä ja katumus, mutta jonka perällä kimmeltää outo, lähes paljas rehellisyys. Kuula ei ole koskaan ollut mikään perinteinen räpin sylkijä, vaan pikemminkin puoli-urbaani trubaduuri, jonka ääni kantaa mukanaan lähiössä vietettyjen vuosien kokemukset. “Isät“-albumilla tämä paino muuttuu lähes sietämättömäksi painolastiksi, kun artisti purkaa isyyden ja poikuuden välistä jännitettä tavalla, joka on kaukana kiiltokuvamaisesta perheidyllistä.

Tuotannollisesti levy on mielenkiintoinen, joskin spontaanin hiomaton, kitarapitoinen kevyesti mutta paikoin oikein oivallisesti rockaava kokonaisuus. Janne Ruokosen (mm. Anal Thunder) ja Vesa Sinkon tuottama ja edellämainitun pääosin säveltämä albumi. Biisien osalta se on parhaimmillaan oikein tarttuva, vaikkakin materiaalin tason suhteen hieman kaksijakoinen.

Kokonaisuus ei flirttaile hiphopin eikä nyky-trapin kanssa, vaan nojaa suomirock-perinteeseen ja jopa punk-henkiseen veivaukseen. Albumin soundista ei ole vaikeaa vetää yhtäläisyyksiä Atomirottaan, ja välillä se tuntuukin hieman turhankin samankaltaiselta, mitä Raappanan ja Rautaperseen (Notkea Rotta) yhteisvierailu alleviivaa. Toisaalta, siinä missä Atomirotat veivaa huolettomampaa bilemusaa, Kuula uskaltaa laulaa albumin verran paljon epäseksikkäämmistä aiheista. Ja vaikka hänen artikulaationsa saattaa olla välillä puuroistakin muminaa, juuri kyseisessä epätäydellisyydessä piilee albumin ja artistin viehätys. Tätä vilpitöntä tilitystä ei ole hinkattu kliiniseksi markkinointikoneiston tarpeisiin. Kappaleista erityisesti edukseen nousevat B-puolelle Kauko Röyhkän, Jouni Hynysen ja Tumppi Varosen featattavaksi loihditut biisit. Niissä isien synnit lankeavat poikien päälle, ja herääkin kysymys, miten vaikeaa on katkaista sukupolvien mittainen hiljaisuuden ja hiljaisen itsetuhoisen toiminnan ketju.

Kyseessä on ”lihaa ja verta” sisältävä teos aikana, jolloin suurin osa suomiräpistä on muovista ja ennalta määritelkyn geneeristä kulutustavaraa. Kuula ei pyydä anteeksi menneisyyttään, vaan kaivaa pöytälaatikosta nipun suttuisia valokuvia ja haastavia tekstejä, joiden äärellä on pakko pysähtyä puntaroimaan omaakin elettyä elämää, vastuullisuuttaan ja vanhemmuuttaan.

3/5