Hayseed Dixie muistutti, miksi on niin paljon fiksumpaa soittaa ja tuoda iloa kuin ryhtyä asianajaja-ankeuttajaksi

Hayseed Dixie
Klubi, Tampere
27.9.2017

On olemassa bändejä, jotka eivät oikein lähde levyltä kuultuna, mutta livenä tilanne muuttuu täydellisesti. Tällainen on Hayseed Dixie.

Hayseed Dixie on yhdysvaltojen vastine Eläkeläisille. Yhtye nousi yleisön tietoisuuteen versioimalla bluegrass-tyyliin AC/DC:tä, ja viisitoista vuotta myöhemmin meininki on kutakuinkin sama. Lainabiisien lisäksi yhtye esittää myös omia biisejään, mutta etenkin livemenon ytimen muodostavat coverit.

Niitä kuultiin Tampereen illassa Black Sabbathista ja Motörheadista Michael Jacksoniin ja Bangelsiin. Ilta alkoi kuitenkin, kuten ehkä asiaan kuuluu, AC/DC:n Dirty Deeds Done Dirt Cheap -vedolla. Jo alkumetreillä karisivat epäilyt yhtyeen konseptin kantavuudesta – se toimi ja kirkkaasti.

Konseptiin kuuluu laulujen lisäksi sopivan juntti imago, onhan pohjimmiltaan kyse kunnon punaniskapoljennosta. Pintatasoltaan vähemmän älyllisiä ovat myös välispiikit, jotka ovat olennainen osa show’ta. Saimme kuulla esimerkiksi pitkän tarinan äidin takavarikoimista pornolehdistä, ajalta jolloin ei ollut internetiä ja vähäpukeisia naisia klikkauksen päässä. Vuodatus pohjusti Twisted Sistersin We’re Not Gonna Take It -kappaletta, ja liittyi siihen lopulta vain hyvin ohkaisesti.

Muutaman rohkaisuryypyn jälkeen yhtye esitti näkemyksensä Hectorin Juodaan viinaa -rallatuksesta. Vuosien takaiset Youtube-pätkät todistavat John Wheelerin kehittyneen suomen lausumisessa. Mikäli olisi sulkenut silmänsä, olisi lavalle saattanut kuvitella Nashville-lähtöisen Wheelerin sijaan Pelle Miljoonan.

Vain hullu ottaa esitettäväkseen Queenin Bohemian Rhapsodyn. Hayseed Dixietä ei juuri huimaa, vaan yhtye esitti laulun itsevarmasti ja tuttuun tapaan pilke silmäkulmassa. Black Sabbathin War Pigs taipui yhtyeen käsittelyssä niin ikään suun virneeseen vetävään poljentoon kappaleen vakavasta sanomasta huolimatta.

Hayseed Dixietä ei kannata eikä sitä oikeastaan voi ottaa liian totisesti. Jo yhtyeen lavapreesens asuineen ja ilveilyineen (etenkin mandoliinia soittava Hippy Joe Hymas) vetää homman läskiksi, reilusti muttei liikaa. Yhtä monista välispiikeistä mukaillen: miksi ryhtyä asianajaja-ankeuttajaksi, kun voi soittaa ja tuottaa ihmisille iloa.

Ja riemua riitti. Kaksituntiseksi venähtänyt keikka oli yhtä rockgrassin riemujuhlaa, kuten yhtye on tyylinsä nimennyt. Ilta noudatteli kaavaa, jossa ensin paahdettiin ja jonka jälkeen vedettiin henkeä hitaamman biisin verran, kunnes taas banjo raikasi kuin viimeistä päivää. Yhtyeen livemeno upposi mainiosti kuulijakuntaan, joka saattoi keskiviikosta johtuen jopa olla nauttinut vähemmän virvokkeita kuin tiuhaan olutpulloja tyhjentänyt Wheeler.

Teksti, Jukka Kastinen
Kuvat: Olli Koikkalainen