Harmaja käynnistyi JP Leppäluodon sivuprojektina, joka vuosien saatossa kasvoi Charonia merkittävämmäksi bändiksi. Nyt Charon on poissa, joten Leppäluoto voi vapaasti toteuttaa itseään ja antaa kaikki biisi-ideansa Harmajan käyttöön.
Kolmannella albumillaan Harmaja on karistanut niskastaan suurimman osan Nick Cave & the Bad Seeds -yhteyksistä, eikä Marras kuulostakaan enää samalla tavalla lainalta kuin kaksi aiempaa kiekkoa. Caven vaikutus on silti yhä kuultavissa lähes jokaisella kappaleella ja etenkin sovituksissa, joista löytyy jopa jazzahtavaa otetta.
Leppäluodon kynäilemät tekstit ovat taiten rakennettuja tunnelmien ja hetkien verkkoja, mutta siitä puuttuu yhä mestari Caven viiltävä tarkkuus ja kyky alleviivata juuri niitä tärkeimpiä osia. Musiikillisesti Marras on puolestaan hyvin alakuloinen ja jopa tylsä kokonaisuus. Sävellyksissä uskotaan minimalismiin ja luonnosmaisiin rakennelmiin, mikä on hyvä lähtökohta. Ikävä kyllä kappaleet on paria poikkeusta lukuun ottamatta veistetty samasta puusta, eikä yhdentoista raidan seasta löydy juuri vaihtelua. Maisema on tasaisen harmaa ja kun esimerkiksi Syntymähumala potkaisee yllättäen rokimman vaihteen silmään, ei ryhmä pysty vastaamaan haasteeseen. Soitosta jää puuttumaan se todellinen palo ja Leppäluotokin lausuu tekstinsä samalta korkeudelta, jolloin sinänsä hienot lyrikat tuntuvat lähes paperista luetulta.
[youtube 2jiyINw0UEc]
Nick Caven akustinen klubi saattoi joskus pelastaa ryhmän, mutta nyt olisi jo korkea aika lähteä tutkimaan muitakin suuntia. Kolmannella albumillaan Harmaja ei pysty tarjoamaan enää mitään uutta, ja se vanhakin on tehty laadukkaammin edellisillä pitkäsoitoilla. Mitä siis seuraavaksi?