Green Lung : Black Harvest – “Brittihevin uusimman aallon harja”

(Svart Records 2021)

Brittiläisen okkultistisen raskaan rockin tuorein lupaus Green Lung täräyttää tiskiin kolmannen virallisen julkaisunsa “Black Harvest“. Tällä toisella albumillaan stoner rockin jurnuttavat elementeistä suden osa on lontoolaisviisikon koneesta tippunit karstana tien poskeen, ja jäljellä on hiotusti ja harkitusti soivaa, erittäin perinnetietoista heavy rockia. Yhtyeen soinnilliset juuret ulottuvat toki edelleen 1970-luvulle, mutta sen musiikilliset viitteet ulottuvat tällä kertaa lähemmäs NWOBHM-yhtyeiden, Uriah Heepin, 70-luvun lopun Black Sabbathin tai UFO:n musiikillisia linjoja, joita on maustettu grungahtavilla piirteillä.

John Wrightin helmeilevät kosketinsoitin- ja urkukuviot yhdistettynä Scott Blackin koreasti rouskuttavaan, perinteitä kunnioittavaan riffisoittoon ja harmoniarakenteluun luovat Green Lungin soiton pintakiillon. Joseph Ghastin ja Matt Wisemanin yhdessä muodostama rytmisoitto operoi niiden pohjana mallikkaasti. Kaiken tämän päällä Tom Templarin ozzymaisesti luikertelevat laulumelodiat toimivat kauttaaltaan hyvin, ja laulumelodioista löytyy tehoa.

Albumin koreimmat biisit on asetettu albumin alkupuoliskolle.Avausraita “The Harrowing” -intro avaa pelin Angel Witchin kulta-aikojen mahtipontisuudella, minkä lomassa melodiataroiden harkiten limittäin asetellut harmoniarakenteet uivat huomaamattaan sisään. Lisää seuraa. Salakavalasti tajuntaan uivan kertosäkeen omaava groovepala “Old Gods”, huikeiden melodiakiertojen varassa tonyiommimaisesti raskaasti groovaavasti riffittelevä “Leaders Of The Blind”, yhtyeen perinteisempään ilmaisuun kallellaan oleva, keinahdellen rokkaava “Reaper’s Scythe” kielivät yhtyeen olleen viime aikona kovassa biisintekovireessä. Kuulaan kauniista akustisesta kudonnasta monumentaaliseen komeuteen kasvava, jopa aavistuksen grungahtava videobiisi “Graveyard Sun” kruunaa albumin alkupuoliskon. Kyseessä on albumin väkevin osuus.

B-puolen avaava albumin nimibiisi juontaa juurensa jonnekin Gary Mooren heavymmän kasarivaiheen ja Blue Öyster Cultin äänimaisemiin. Astetta tylsemmät, kokeilevammat jytäpyöritykset “Upon The Altar” ja “You Bear The Mark” seuraavat kuitenkin perästä. Kokonaisuuden loppusuoralla astetta vaihtoehtorockimpi “Doomsayer” kohottaa kokonaisuuden arvoa kuitenkin taas pykälällä. Harmitukseksi albumin päättää puolivillainen ja sekavilla melodiakierroilla, Bon Jovin “Bed Of Roses” -inhokin melodiakulkuja muistuttavalla kertosäkeellä vesitetty raskasballadi “Born To A Dying World”.

Loppupuoliskon harmittavista ontumisista huolimattta “Black Harvest” on albumin parhaimpien biisien tason osalta parannus reilun vuoden takaisesta “Woodland Ritesin” kappalemateriaalin verrattuna. Albumin koukut purevat nyt paremmin, sävellysten taso on kauttaaltaan piirun verran parempi, ja yhtye on ennen kaikkea alkanut löytämään oman identiteettinsä pössyltä tuoksahtavan voimarockin sakean usvan keskeltä. Ensi kerralla toivoisi tason tosin säilyvän koko kiekon mitan ajan. Kolme ja puoli pojoa pyöristyy meillä ylös neljään.

4 / 5