Esa Eloranta & Marko Haavisto : Kymmenen miljoonaa – “Hämmentävä mutta sympaattinen kantritribuutti Pellelle”

(Emsalö Music 2022)

Monessa liemessä keitetyt Suomi-kantrin luottomiehet, Esa Eloranta (laulu ja akustinen kitara) ja Marko Haavisto (laulu ja basso) päätyivät vuonna 2018 Sallan yössä, ilmeisesti keikkaillan jälkimainingeissa, keskustelemaan nuoruuden sankarinsa, punk-rokkari Petri Tiilin a’ka Pelle Miljoonan lähtemättömästä vaikutuksesta heidän omaa musiikilliseen filosofiaansa ja identiteettiinsä.

Samalta istumalta kaksikko päätti kasata idolilleen tribuuttialbumin, jolle jo heti kättelyssä rumpaliksi väkivaltateon uhalla, viereisestä pöydästä ilmoittautui J. Karjalaisen yhtyeestä ja muinaisesta Laika And The Cosmonautsista tuttu Janne Haavisto. Kun vielä sähkökitaraan, dobroon, lap steeliin ja pedal steeliin revittiin mukaan Jannen isoveli Olli (Hoedown, Jussi And The Boys), albumin bändi Miljoonan Markan Kvartetti oli valmis.

Totuttautumista vaativan, kahden aatteellista vastakkainasettelua toistensa välillä aiheuttavan musiikkiheimon naittamisen olisi voinut paperilla helposti tulkita musiikilliseksi, jos ei itsemurhaksi, niin itsetarkoitukselliseksi itsensä satuttamiseksi ainakin. Ovathan oikeistomieliset diinarit ja kantri-teddyt olleet aina se akun vastakkainen napa vasemman laidan punkkareihin nähden.

Kyseinen tyylilajien välinen konflikti saattaa siis tässäkin tapauksessa helposti vaania enemmänkin periaatteellisella tasolla tikkutukkaisen kuulijan oman pääkopan sisällä kuin itse musiikin aktuaalisessa toimimisessa. Onneksi miehet kumminkin tiesivät mitä tekivät, antoivat musiikin puhua puolestaan ja osoittivat ennakkoluulojen olevan jälleen kerran väärässä. Kantrimies voi olla myös punk. Katso vaikka Amerikan mantereella jot pitkään punk-piirien suosiossa ollutta Hank (Williams) III:a tai punk rockiinsa aimo kädellä kantrivaikutteita pumppaavaa Social Distortionia. Vaikka nämä amerikan matereele viittoilevat vertailukohdat eivät käykään Elirannan ja Haaviston projektin kanssa ihan yksi yhteen, jossain määrin samoilla laduilla tässäkin suksitaan ajatuksen tasolla. Mutta se tällä erää politikoinnista.

Marko Haaviston meriitit tietyissä älykkötaidepiireissä oli itsellänikin tiedossa jo aina niiltä päiviltä saakka, kun “Paha Vaanii” -hitti soi 20 vuotta takaperin Aki Kaurismäen huikeassa “Mies vailla menneisyyttä” -elokuvassa. Sikäli tietty oman tien kulkijan luonne ja punk-henkisyys olivat hänelle leimallista jossain määrin valmiiksi artistiuden metaan sisäistettyä ominaisuutena jo kauan aikaa sitten.

Jyri Riikosen E-Studiolla Sipoossa ja Olli Haaviston Eastwing Studiolla äänittämä, nimensä mukaisesti kymmenen kappaleen mittainen kumarrus Haminan omslle punk-pioneerille on tuotannollisista puitteiltaan ja soundimaisemaltaan autenttisen luomua ja pehmeästi soivaa, selkeästi eroteltua kamaa. Sehän on juuri se perustavaa laatua oleva lähtökohta, mistä tällaisessa projektissa ei pidä lähteä tinkimään.

Pehmeästi sutivat, rauhallisesti svengaavat ja sovinnaisesti liukuvat versiot Pellen punk-hiteistä kuten itsensä maestro Pellen feattaama “Mulla menee lujaa”, “Olen kaunis” ja congilla rytmitetty ikihitti “Moottoritie on kuuma” menevät ensikuunteluilla ohi allekirjoittaneen ymmärryksen. Hupaisan hiippailevaksi versioksi sovitettu “Olen työtön” ja aina riipaisevan kaunis “Gabriel” toimivat onneksi albumin avaaviin biiseihin nähden jo astetta paremmin.

B-puoliskolla alkaakin homma sitten jo rullata notkeammin. Ensiksi Elorannan demoidean pohjalta työstetty, kauniisti kehräävä “Väkivalta ja päihdeongelma” säväyttää vahvojen musiikillisten ja ja sanomallisten kontrastiensa voimalla paremmin kuin yksikään albumin biisi tuohon asti. Albumin helmi ja onnistunein versio on Pelle Miljoona & Avoimien Ovien upea kappale “Mitä tänään koulussa opit”, jonka kauniisti soljuva kantrirock-sovitus, rytmitys ja tunnelma istuu biisin väkevän herkkään luonteeseen kuin nakutettu, vaikkakin itse biisillä vieraileva maestro herra Tiili hoitaa oman säkeistöosuutensa lausumalla sen turhankin räkäisesti.

Vengostikantrin ja reggae-potkun seosta hämmentävä “Pelko ja viha” ei jää pekkaa pahemmaksi muuta kuin taas kerran Marko Haaviston omiin maneereihinsa jumiutumisen myötä imeläksi jäävän laulutulkinnan osalta. Onhan biisin teksti kuitenkin eräs Pellen inhorealistisimpia kuvauksia 1970-luvun lopun Kekkoslovakiasta.

Niin Elorannalle kuin allekirjoittaneelle rakas “Nuoret sankarit” rullailee tuulenpesien rinnalla tasankomaantien tuulen mukana ylittävänä rekkamieskantrina. Elorannan raaka, aavistuksen vaatimaton ja kouliintumattoman oloinen lauluääni sopii epätavanomaisten oppimiskokemusten puolestapuhumisena toimivan anthemin tulkitsemiseen hyvin. Ei erinomaisesti, mutta kappaleen sovitusta palvelemaan juuri sopivalla tavalla.

Itsestään selvä päätösbiisin “Hyvää yötä maailman” duo laulaa duettona peräkkäisinä säkeistöinä. Kappale nousee Marko Haaviston osalta levyn parhaimpien tulkintojen joukkoon.

Biisin lopussa, vihonviimeisellä rivillä herrojen laulamaa stemmalaulua olisi voitu kernaasti hyödyntää jo paljon aikaisemmassa vaiheessa albumia vokaalilinjojen rakennuspalasena. Huomionarvoista on tässä yhteydessä todeta, että trubaduurien lauluäänet, vaikka pääartistien osalta molemmat omalla tavallaan ko. Biisien tulkitsemiseen vaillinnaisia ovatkin, soivat yhdessä todella hienosti yhteen. Tästä tuleekin mieleen, että kunpa tuotantoryhmä olisi hoksannut hyödyntää yhdessä koko bändin kanssa tuota Crosby, Stills, Nash & Young –tyyppistä, moniäänistä stemmalaulua pitkin albumin mittaa enemmälti ja laajemminkin. Rohkenenkin veikata, että paitsi biisien toimivuus, melodinen mahtipontisuus, mutta myös tämänkin arvostelun numero olisi saattanut olla tuolloin ainakin sen pykälän verran parempi.

3/5