Ember Records Oy
Useimmat pari viime vuotta aktiivisesti kotimaisen rockin uutisointia seuranneet ymmärtävät, mikä erottaa Michael Monroen ja Andy McCoyn kunnon ja nykytuotannon tason toisistaan. Samainen seikka ehkä myös selittää osan totuudesta, miksi Hanoi Rocks hajosi lopulta vuonna 2009.
Monroe oli koko Hanoi Rocksin uudelleentulemisen vuodet ja on edelleenkin uskottava ja rautaisessa kunnossa oleva, periksiantamaton rokkivaari. Hän potkii niin itsestään kuin maailman huippurokuista (mm. Ginger/ The Wildhearts, Dregen/ Backyard Babies ja ex- The Hellacopters, Steve Conte/New York Dolls ja Sami Yaffa/ ex-Hanoi Rocks, ex-Demolition 23 ja New York Dolls) kasatusta soolokokoonpanostaankin irti upeaa musiikkia (vrt. Monroen viimeisimpään, hienoon Sensory Overdrive -albumiin), jolla ylitettiin jopa Hanoin viimeisten albumien hyvä taso yksin tiukan asenteellisuuden, ammattimaisuuden ja rokkaamisen riemun voimin.
Mutta entäs Andy? Hän on vanhoilla meriiteillään ratsastava, tosin myöskin kansainvälisistä huippumuusikoista soolokokoonpanonsa The Real McCoy Bandin (mukana mm. Chris Shiflett, Foo Fighters) vuonna 2009 kasannut, mutta sen jo kolmen kotimaan keikan jälkeen typerän nololla päihdekäyttäytymisellään surkuhupaisasti ryssinyt kehäraakki, joka nyt vaan sattuu olemaan kaikkien mahdollisten olosuhteiden uhri, rocktaivaan helpoimpia pilkan kohteita ja ennen kaikkea surkea haamu entisestä itsestään, kansainvälisesti merkittävästä kitarasankarista.
Kun keppikään ei enää soi veteraanin hyppysissä entiseen malliin, on Pelkosenniemen rokkikukon mitä luultavimmin pitänyt alkaa tuottamaan jotain tuoreempaa rock-yhtyettä. Ember`s Flame -yhtyeen debyyttialbumi onkin kitaralegendan debyyttialbumi tuottajan ominaisuudessa.
[youtube JtvMFyAifr8]
Levyn kannen neljän kivisen rokusepän pönötyksen perusteella yhtyeen mieltäisi enemmänkin kasarihevin yhtyeitten kastiin, mutta näin ei kuitenkaan yhtyeen musiikin suhteen ole. Helsinkiläisen Ember`s Flamen soittajat ovat kokeneita ja soitannollisesti tyylitajulla varustettuja, lahjakkaita muusikoita. McCoyn tuottaman Rock This -albumin biisit heijastelevat modernista julkisivustaan huolimatta kaikuja perinteisestä hard- ja glam rockista, mutta turhankin paljon riffikiertojen suhteen Hanoi Rocksista (esim. Cold Case Unit, No Stress ja She Said).
Tämä silti, vaikka ulkoiselta habitukseltaan yhtye vaikuttaakin hyvin perinteiseltä, suomalaiselta kädet puuskassa pönöttävältä hoh-hoijaa-äijäbändiltä aurinkolaseineen, nahkatakkeineen ja tylyine ilmeineen. Jokaisesta albumin kappaleesta yhtye on kyhännyt Youtubeen oman esittelyvideonsa, jossa rallienglanniksi itsensä ja tuottajan ylistäminen kääntyy pahimmillaan riemukkaan camp-huumorin puolelle. Tästähän nauttii!
Rock This vaikuttaa jo lähtökohtaisesti väsyneellä tavalla pompöösilta paketilta ja sekavalta yritykseltä pumpata henkiin vaarallista rockia vähän sieltä sun täältä ammennetuilla aineksilla ja lisäksi ilman selkeää linjaa. Yhtye soittaa ihan kivasti, kitarat rouhivat mellevästi, ja soitannollisestikin meno vaikuttaa päällisin puolin perusvarmalta. Yhtyeen musiikista välittyvä laimeus ja vimmaisuuden puute jättävät kuitenkin jokseenkin kylmäksi. Albumin kappaleet sortuvat liian usein ilotulituksen sijasta turhaan hempeilyyn. Levyä kuunnellessa tulee pakostakin mieleen, että yhtye on haukannut resursseihinsa nähden liian ison palan kakusta. Tämän vaaratekijän välttämiseksi olisi McCoyn pitänyt olla valppaimmillaan tuottajan roolissaan.
[youtube Hd-pktAk9CA]
Laulaja Sami Toivosen varovainen ja yksiulotteinen vokalisointi on hyvin perinteisen kotimaista, kömpelöä englanniksi väännettyä härmää. Valitettavasti herran hapuileva ulosanti tappaa usean hyvänkin biisin fiiliksen ihan pystyyn (esim. Troops of Fame, Mindless Days ja Rock`n Roll Scars). Rock This -albumin kappaleiden sanoitukset sortuvat kerta toisensa jälkeen tuhansiin kertaan läpikoluttuihin, kliseisiin fraaseihin, eivätkä kappaleiden nimetkään saa oikein riemunkiljahduksia aikaan. Tämähän oli tavanomaista ja jopa siistiä ja hauskaa vielä 1980-luvun raskaan rockin ryhmille, mutta eivät oikeuta itseään enää tällä vuosituhannella.
Levyn päättävä irkkuhenkinen Titan Tears onnistuu muusta levyn linjasta poikkeavana kappaleena osumaan tarttumahermoon siinä määrin, että se on oikeasti hyvä biisi, ja ehdottomasti levyn antoisinta materiaalia. Tällaisessa folkimmassa hempeilevän Thin Lizzyn jalanjälkiä seuraavassa tunteilussa yhtye tuntuu olevan ehdottomasti parhaimmillaan, ja samaa osaamista toivoisi yhtyeen viljelevän jatkossakin enemmän.
Ember`s Flamen kullatusta ulkokuoresta huolimatta siitä jää valitettavan keskinkertainen ja kotimaisen junttimainen mielikuva. Taustamusikkina Rock This toimii kohtuullisesti, mutta tarkemmin kuunneltuna se lähinnä arveluttaa. Myöskään herra McCoyn tuotantotaidot eivät tämän albumin perusteella erityisemmin säväytä. Toisella kerralla sitten paremmin.
2/5