Mono, Oranssi Pazuzu
Nosturi, Helsinki 28.3.2010
Maailman tunnetuimpiin post-rock-ryhmiin kuuluva japanilainen Mono teki sunnuntaisesta Nosturista selvää jälkeä. Kaipuuta ja melankoliaa huokuvat melodiat ja näistä hiljalleen rakentuvat jättimäiset kitaravallit jättivät harvat kylmäksi yleisön antautuessa raikuviin aplodeihin. Keikan herättämä suuri kiinnostus oli nähtävissä jo alkuillasta, kun lämmittelijänä toiminut Oranssi Pazuzu sai lavan eteen tyydyttävän määrän kuuntelijoita.
Osuvasti valittu Oranssi Pazuzu johdatteli yleisön keikkatunnelmaan doomahtavalla setillään. Yksipuolinen äänimaailma ei kantanut koko setin pituutta, vaikka yhtyeen kosketinsoittaja toikin kappaleisiin mukavan psykedeelistä särmää. Monon kaltaisen yhtyeen lämmitteleminen on vaativa paikka, josta Pazuzulle voi kuitenkin antaa kiitosta.
Itse pääesiintyjä oli musiikkinsa ruumiillistuma. Staattiset soittajat kasvoivat kappaleidensa crescendojen tapaan liikehdinnän ja elehdinnän saavuttaessa massiiviset tunneryöpyt. Varsinkin pääkitaristi Takaakira Goton eläytyminen oli ainutlaatuista – miehen pienetkin liikkeet ja kliimaksien raivoisa soitto antoi paljon enemmän kuin yksikään välispiikki olisi voinut. Yhteys yleisöön ei tarvinnut sanoja.
Yhtye soitti kellontarkasti yhteen, kuten vuosikausia keikkailleen ryhmän kuuluukin. Suvantovaiheet olivat juuri niin tarkkoja ja vivahteikkaita kuin niiden pitikin säröntäyteisten huipentumien ollessa jättimäisiä. Mogwain lisäksi tämän tasoista dynamiikkaa ei populaarimusiikista paljoa löydy. Soiton ollessa huipputasoa, Monon moittiminen ajautuu väistämättä materiaaliin itseensä.
Monon kappaleet ovat varovaisesti rakennettuja mestariteoksia, jotka on kuitenkin valettu samasta muotista. Näin varsinkin kappaleiden hiljaisemmat alkusävelet tai bridget tuovat turhan toiston väkisinkin mielen päälle. Myöskään edellisvuonna julkaistun massiivisen Hymn to the Immortal Wind -albumin kappaleet eivät tule koskaan toistumaan keikoilla niille kuuluvalla massiivisuudella sinfoniaorkesterin uupuessa, mutta keikalla soineista valinnoista jokainen ansaitsi paikkansa. Kohokohdaksi nousi kuitenkin You Are There -albumin Yearning, jonka jättimäinen crescendo huipentui kaoottiseen efektien ulvontaan.
Moni muu yhtye olisi ongelmissa kappaleiden samankaltaisuuksien vuoksi, mutta Monon teokset ovat yksinkertaisesti niin hyvin rakennettuja, ettei ongelmia ilmaannu. Kun tämä materiaali esitetään vielä virheettömästi ja silmiinpistävällä tunteikkuudella, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin todeta Monon kuuluvan instrumentaalimusiikin parhaimmistoon.
Settilista:
Ashes in the Snow
Burial at Sea
Kidnapper bell
Pure as Snow
Sabbath
Yearning
Follow the Map
Halcyon
Everlasting Light