DIIV-yhtyeen lumoamana – Iceland Airwaves 2012, osa 3

Pienen reykjavikilaisen sisäpiirin viikonlopputapahtumana alkanutta Iceland Airwaves -festivaalia juhlittiin totuttuun tapaan taas loka- ja marraskuun vaihteessa. Festivaalin päätöspäivissä loistivat suomalaiset,  pohjoisamerikkalaiset sekä Sigur Rós, jonka paluusta kävi nauttimassa festivaalivieraiden lisäksi kaikki reykjavikilaiset.

LAUANTAI 3.11.2012

Lauantain ja viimeisen täysimittaisen festaripäivän parhaimmistoon ei edellispäivien tapaan islantilaisia juuri yltänyt. Päivän räjäytti käyntiin Rubik Hressón sisäpihalla. Kymmeniä keikkoja yhtyeeltä nähneenä en voi kuin todeta, että suomalaisbändin lavameininki tuntuu vain paranevan kerta kerralta. Kun muut bändit karsivat kaukaisia festareita varten jäsenistöään, ja heittivät keikkoja vajaalla miehityksellä, oli ihailtavaa, että Rubikin keikalla esimerkiksi perkussioista ei säästelty, ja lavalla hääri seitsemän henkilöä vaihdellen instrumentteja keskenään ja nauttien esiintymisestä. Hyväntuulinen meininki tarttui ulkomaalaiseen yleisöön (vaikka oli paikalla myös paljon suomalaisiakin), eikä ole yhtään liioiteltua nostaa keikkaa yhdeksi parhaista off venue -esityksistä.

Monen keskinkertaisen paikallisen bändin jälkeen matkakaverini raahasi minut väkisin katsomaan kanadalaista laulaja-lauluntekijänaikkosta. Niskavillat nousivat pystyyn jo ajatuksestakin hempeää lallattelua ja söpöä kitaranäppäilyä, mutta keikan jälkeen jouduin toteamaan olleeni väärässä ennakkoluulojeni kanssa. Mo Kenney olikin livenä karismaattinen poikatyttö, jonka tavallisissa rakkauslauluissa oli käytetty tarttuvia sanaleikkejä, ja jotka nojasivat yksinkertaisiin tarttuviin melodioihin. Sympaattinen esitys voitti varmasti puolelleen jokaisen kuuntelijan, ja vaikka vastaavat artistit ovat mielestäni tylsimmästä päästä, Mo Kenneyn debyyttialbumi on ollut kovassa soitossa festivaalin jälkeen.

Harpan pienessä salissa täysin päinvastaista meininkiä sen sijaan esitteli helsinkiläinen Siinai. Lavalla näkyi aivan uusi bändi, vaikka Siinai on katsastettu useampaan otteeseen. Spencer Krugin (Wolf Parade, Sunset Rubdown ym.) Moonface-projektin “taustabändinä” maailmaa kiertänyt yhtye oli tiettävästi pitkästä aikaa esiintymässä ilman Krugia, ja se näkyi vapautuneessa tunnelmassa. Lavalla häärinyt viisihenkinen porukka kuritti soittimiaan raivokkaasti moshaamisen lomassa, ja yleisö hurrasi. Keikassa oli suorastaan loppuhuipennuksen aineita, mutta minun oli jätettävä leikki kesken ja juostava takaisin Iðnóon varmistaakseni henkilökohtaisesti odotetuimman keikan koko festareilta.

Pakko oli nimittäin nähdä DIIV, tuo Zachary Cole Smithin (Beach Fossils) sooloprojekti, joka on saanut nauttia ylistävästä suitsutuksesta kaikkialla tänä vuonna. Livenä brooklyniläinen bändi myös osoitti olevansa nosteessa syystä. Lavalla nähtiin kenkiintuijottelun sijasta suorastaan raju ja riehakas yhtye, jonka biisit jumittivat vielä enemmän kuin Oshin-albumilla. Levyn variaatiota oli lavalla pelkistetty entisestään, ja keikka oli musiikillisesti enemmänkin shoegaze-kraut-post-something-jumituskokonaisuus, joskin todella hyvä sellainen. DIIVin ensiesiintyminen Islannissa saattoi olla lopulta koko festivaalin parhaita keikkoja, ja hienon juhlan päätteeksi jäikin harmittamaan, että jäin Islantiin vielä muutamaksi päiväksi, enkä ehtinyt paria päivää myöhemmin Kuudennelle linjalle katsomaan bändiä uudestaan. Toivottavasti yhtyeen intensiteetti ylsi siellä samoille astraalisille tasoille.

SUNNUNTAI 4.11.2012

14. Iceland Airwaves –festivaalin varsinaiselle päätöspäivällekin oli säästetty muutamia off venue –tapahtumia, mutta näennäisesti päivä oli pyhitetty Sigur Rósille. Valtava konserttitulva oli jo takana päin, ja festivaalin pääesiintyjän konserttiin raahautui sunnuntai-iltana paljon ihmisiä, jotka eivät varsinaisille festareille olleet osallistuneet. Tämän mahdollisti se, että isoon urheiluhalliin keikkaliput myytiin festarirannekkeesta erillään. Konsertti ei ollut halpa, mutta bändi esiintyi ensimmäistä kertaa neljään vuoteen kotimaassaan, ja olihan tilaisuus katsastaa Sigur Rós kotikaupungissaan suorastaan uskomaton.

Keikkapaikalla yleisöä tarkkaillessa ei voinut tulla kuin yhteen lopputulokseen: Sigur Rós on jokaisen islantilaisen musiikkia. Seisomakeikalle (kyllä, ei penkkejä) oli löytänyt festivaalikansan lisäksi vanhuksia, lapsia, kokonaisia perheitä, maastohousukansaa, räppilippisjengiä, iltapukuihmisiä sekä Islannin presidentti. Yleisö odotti kärsivällisesti, kun keikka alkoi tunnin myöhässä 40-minuuttisen suhinataustamusiikin jälkeen, mutta hyvää kannatti odottaa. Yhtyeen vähäsanaiset, vähäeleiset ja visuaalisesti näyttävät keikat eivät ole vuosien saatossa kovaa muutosta kokeneet, mutta tällä kertaa hallissa vallitsi erilainen tunnelma. Johtuiko se Reykjavikista? Todennäköisesti. Oliko vikaa yhtyeessäkin? Kyllä.

Mitä älyttömimmän hittiputken jälkeen (Vaka, Ný Batterí, Svefn-g-englar, Sæglópur, Viðrar Vel Til Loftárása, Hoppípolla jne.) Jónsi innostui jopa heittämään islanniksi välispiikin, josta en luonnollisesti ymmärtänyt mitään. Vaikka etenkin alkupuoli keikasta oli erittäin hittivoittoinen, settilista läpileikkasi kattavasti yhtyeen uran, ja ilahduttavaa oli, että keikkaan mahtui myös alunperin debyyttialbumi Vonilla (ja sittemmin uudelleen Hoppípolla-singlen b-puolena) julkaistu erilaisempi Sigur Rós –biisi Hafsól, johon varsinainen setti päättyikin. Kolmen biisin encoressa yhtye villitsi vielä yleisön soittamalla täysin uuden biisin, joka kantoi nimeä Brennistein. Yleisö jäi hurraamaan toista encorea, jota ei kuitenkaan tullut. Sigur Rós jätti sopivan haikean fiiliksen, ja kun katselin hiljalleen bussipysäkille valuvia ihmismassoja, päätin että Islannin aika koittaa jälleen vuoden kuluttua.