Soliti, 2012
Feenixlintu nousi viisi vuotta sitten tuhkista, kun Delay Trees pykättiin pystyyn hajonneen Aeroflopin raunioista. Seurasi biisinikkarointia, ovia avannut EP ja lopulta, vuonna 2010, yhtyeen nimeä kantanut debyytti, Delay Trees. Blogit ja kriitikot ylistivät tuotosta – osa nimesi vuoden parhaaksi levyksi. Lokakuun puolivälin tienoilla julkaistu toinen pitkäsoitto, Doze, pyrkii nousemaan debyyttialbumin levittämillä siivillä yhä korkeammalle sateenkaaren värjäämällä taivaalla.
Uutukainen on luonteeltaan vaativampi kuin isoveljensä. Kappaleet ovat pidempiä, laajempia ja kaipaavat enemmän kuuntelua. Delay Treesin musiikki on yhä melodista, unimaista ja nostalgista, mutta syvällisemmässä ja hitaammassa muodossa. Kiireetön albumi vaatii keskittymistä ja ennen kaikkea kärsivällisyyttä. Pausen kaltaiset kahdeksan minuutin tunnelmoinnit palkitsevat mitä suurenmoisimmalla tavalla, mikäli pysyttelee tolpillaan.
Doze vakuuttaa juuri syvällisyydellään. Kappaleet imaisevat sisäänsä sanoinkuvaamattoman hienosti ja pitävät tiukasti otteessaan. Avausraidasta lähtien osoitetaan mitä on tarjolla: hitaasti vellova Decide levittää sydämen alapuolelle lämpimän tunteen, joka kappaleen edetessä leviää huomaamatta sormenpäihin asti. Levyn kirkkaimpana helmenä hohkaa HML, joka on katkeransuloinen jäähyväinen Hämeenlinnalle, jonka katuja osa yhtyeen jäsenistä on nuoruudessaan kuluttanut. Kappale hehkuu nostalgialla kullattuja hetkiä, jotka ovat nyt jäämässä menneisyyteen. Sama vaaleasilmäinen ja pellavatukkainen haikeus seuraa kautta albumin, tarttuen lopulta kuulokkeiden kautta korvakäytäviin. Lähestulkoon kokonaan Rami Vierulan kädestä syntyneissä kappaleissa värähtelee huoli tulevaisuudesta ja kaipuu menneeseen. Toisaalta Doze huokuu helpotukselta tuoksahtavaa tunnetta, joka vakuuttaa auringon nousevan aamunkoitteessa.
[youtube FsatQIx85jk]
Luulisi, että Delay Treesin eteerinen ja hidas musiikki vaivuttaisi toisinaan uneen, mutta ei. Rauhalliset ja ilmavat kappaleet, kuten Dream Surfer ja Only The Stars, ovat koskettavuudessaan niin hehkuvia, että ne pysäyttävät. Ajasta, paikasta ja ihmisestä tulee yhtä, kun melodian kauneudelle pyrkii etsimään vastinetta nykyhetkestä. Doze havahduttaa huomaamaan arkiset asiat tavallista tarkemmin ja syvällisemmin. Delay Treesin musiikki on tuulessa leijuva ensilumi, katulamppujen valaisema asfaltti ja pienet tahrat ikkunassa – unelmat tässä ja nyt.
Doze on lähes täydellisesti yhteen hiottu paketti, joka hurmaa syvällisyydellään ja ilmavalla tunnelmallaan. Levyn ainoana heikkoutena on liiallinen vellominen toisinaan turhankin apeissa maisemissa. Delay Trees itse kuvailee albumia siirtymälevyksi – tämän jälkeen ovet ovat musiikillisesti auki jokaiseen ilmansuuntaan. Eipä tässä auta muuta kuin vain istahtaa seuraamaan mihin sfääreihin kokoonpano seuraavaksi pyrähtää. Vaikka Vierulan sanoituksista voikin aistia pelkoa huomisesta, niin minkäänlaista huolta Delay Treesin pojilla ei pitäisi tulevaisuudesta olla – sen verran vakuuttavia sykähdyksiä yhtye on jo nyt ääniaalloille luonut.
5/5